Random House, 478 s., New York 2002
Clintonin Venäjän-politiikan arkkitehti kertoo
Strobe Talbotista tuli diplomaatti vasta varttuneella iällä. Hän oli ehtinyt toimia ensin 30 vuotta Venäjän ja Itä-Euroopan asioihin erikoistuneena journalistina muun muassa Time-lehden palveluksessa. Kun Bill Clinton valittiin presidentiksi, kutsui hän Talbottin ulkoministeriön (State Department) Venäjän-politiikasta vastaavaan korkeimpaan virkatehtävään, josta Talbott myöhemmin siirtyi koko ministeriön kakkosmieheksi. Monia kirjoja kirjoittaneen Talbottin kiistattoman pätevyyden ohella nimityksiin vaikutti se, että Clintonin kanssa Oxfordissa opiskellut Talbott perheineen kuului jo 60-luvulta alkaen uuden presidentin läheiseen ystäväpiiriin.
Talbottilla vastuualue apulaisulkoministerinä oli yleinen. Hän ei kuitenkaan ole tehnyt koko tehtäväkenttää käsitteleviä muistelmia, vaan käsittelee muuta maailmaa ja muita tapahtumia vain siltä osin kun ne liittyvät Venäjän ja USA:n suhteisiin.
Clintonin presidenttikausi osui aikaan jota sittemmin on, paremman puutteessa, kutsuttu kylmän sodan päättymisen jälkeiseksi kaudeksi. Nimitys kiusasi Clintonia, joka ei olisi halunnut jäädä historiaan jonkin epämääräisen välikauden presidenttinä. Yrityksistään huolimatta hän ei kuitenkaan onnistunut löytämään toista, ajanjakson merkitystä paremmin ja iskulauseenomaisemmin kuvaavaa käsitettä. Jälkikäteen tuo ajanjakso on jo helpommin jäsennettävissä kahden rakennelman sortumisen – Berliinin muurin ja World Trade Centerin kaksoistornien – väliseksi kahdentoista vuoden kaudeksi. Mutta eipä ole uudellekaan aikakaudelle vielä vakiintunut kiistatonta ja osuvaa nimitystä.
Maailman luotsaaminen kylmän sodan jälkeisellä kaudella ei ollut helppoa, ja monet kaipasivat kylmän sodan aikaista manikealaisuutta (uskoa absoluuttisen hyvän ja pahan olemassaoloon) selkeine ja ennustettavine käyttäytymissääntöineen. Monet olisivat myös, puolin ja toisin, halunneet jatkaa kylmän sodan aikaista kilpailua ja vastakkainasettelua suurvaltasuhteissa. Clintonin suureksi ansioksi on laskettava näiden pyrkimysten menestyksekäs torjunta, joka perustui hänen kärsivälliseen ja ymmärtävään politiikkaansa suhteessa kommunismin jälkeiseen Venäjään.
Helppoa se ei suinkaan aina ollut. Kuten Talbott kuvaa, ratkaisevaa oli se henkilökohtainen luottamussuhde, jonka presidentit Clinton ja Boris Jeltsin rakensivat ja joka hapuilun jälkeen jatkui myös Vladimir Putinin noustua Jeltsinin seuraajaksi.
Talbottin kirja on vankkaa asiaa vakavista kysymyksistä, esimerkiksi NATO:n laajentumisesta, ydinaseiden leviämisestä ja Kosovon sodasta. Tästä huolimatta kirjaa voi myös lukea lähestulkoon hulppeana veijariromaanina jossa erityisesti Jeltsinin, mutta muidenkin venäläisten puheista ja käyttäytymisestä on revitty burleskin ja slapstick-komedian aineksia. Hauskaahan sen lukeminen on, välillä nauroin ääneen, mutta kovin kestävästi en tähän tekstiin kuitenkaan ihastunut. Hauskuttelun takaa on luettavissa, miten piinkovasti amerikkalaiset käyttävät suhteellisesti vahvistunutta supervalta-asemaansa omien intressiensä ajamiseen tavalla, joka ei välttämättä aina kovin kestävästi ole toiminut rauhan, oikeudenmukaisuuden ja tasapainoisen globaalin kehityksen hyväksi.
Helsinki ja Ahtisaari ovat saaneet myös runsaasti huomiota ja kiitosta Talbottin kirjassa. Erityisesti korostuu Ahtisaaren osuus Kosovon sodan toisena lopettamisvälittäjänä Viktor Tsernomyrdinin kanssa. Tällaisissa tilanteissa Ahtisaari epäilemättä olikin parhaimmillaan. Jos Ahtisaari olisi presidenttiyden harjoittamisessaan enemmän pysyttäytynyt juuri tällä vahvuusalueellaan, voi olla, että hän edelleenkin istuisi Mäntyniemessä.
syyskuu 2002
