467 s., Odense Universitetsforlag, Odense 2002
Tanska toisessa maailmansodassa
Ai, oliko Tanskassakin vastarintaliike sodan aikana, voi moni suomalaislukija hämmästellä. Yleinen kuvahan on, että Tanska antautui vastarintaa tekemättä huhtikuussa 1940, sopeutui tätä seuraanneeseen saksalaismiehitykseen joustavasti ja vapautui vasta Natsi-Saksan antauduttua liittoutuneille toukokuussa 1945.
Kyllä Tanskassakin vastarintaliike oli, ja sillä omat uhrinsa ja sankarinsa, vaikka Kirchoffin ja muun uudemman tutkimuksen vahvistamaksi tosiasiaksi jää, että sen sotilaallinen merkitys oli kutakuinkin olematon. Rautateitä räjäytettiin ja sotateollisuutta sabotoitiin, mutta ilman mainittavaa haittaa saksalaisten sotaponnisteluille. Sodan jälkeen vastarintaliikkeen vaatimuksesta yhteistoiminnasta syytettyjä tanskalaisia myös tuomittiin tuhatmäärin – suhteellisesti enemmän kuin monissa muissa miehitetyissä maissa. Vastarintaliikkeen vaikutus sen enempää politiikan sisältöön kuin poliitikkojen karriääriinkään ei sodanjälkeisessä Tanskassa kuitenkaan muutoin noussut marginaalista suuremmaksi.
Tanskassa ei ollut samaa määrää aktiivisia yhteistoimintaihmisiä kuin monissa muissa miehitetyissä maissa. Myös Tanskasta koottiin SS-legioona ja siellä vaikutti oma kansallissosialistisen puolue, mutta sen kannatus ei enimmilläänkään noussut muutamaa prosenttia suuremmaksi. Oikeistopuolueista ei löytynyt natsisympatisoijia, ja nuorkonservatiivit ja Dansk Samling-puolue, jotka 30-luvulla kannattivat antiparlamentaarisia ja autoritaarisia ajatuksia, olivat aitoina nationalisteina usein vastarintaliikkeen eturivissä.
Tanska oli miehitetyistä maista ainoa, joka säilytti entisen demokraattisen hallituksensa. Vuonna 1942 siellä jopa toimeenpantiin vaalit, joihin vain edellisenä vuonna kielletyltä kommunistiselta puolueelta evättiin osanotto. Vanhojen puolueiden koalitiohallitus, jota ensin johti sosialidemokraatti Torvald Stauning ja hänen jälkeensä radikale venstren ulkoministeristä pääministeriksi siirtynyt Eric Scavenius, jatkoi aina elokuuhun 1943 saakka. Poliitikot joutuivat lopulta väistymään saksalaisten tyytymättömyyden vuoksi menetettyään osin tilanteen hallinnan. Senkin jälkeen virkamieshallituksen takana sopeutumispolitiikkaa johti puolueiden yhteisvaliokunta.
Sodan loppuvaiheissa tätä politiikkaa toteuttaneet poliitikot ja vastarintaliike joutuivat sopimaan sodanjälkeisen politiikan linjoista. Edelliset selvisivät voittajina, vain joku Scavenius uhrattiin, mutta muutoin he palasivat valtaan, eikä vastarinnan symbolina Lontooseen paennut konservatiivijohtaja Christmas Möller toiminut kuin lyhyen aikaa ulkoministerinä sodan jälkeen.
Vastarintaliikkeen vahvin tuki oli kommunistipuolue DKP, tosin vasta Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon. Jo sodan aikana valtapuolueet pyrkivät eristämään puolueen ja pitivät Tanskan hajotetun armeijan salaista organisaatiota yllä vähintään yhtä paljon kommunistien pelossa kuin Saksaa vastaan. Toisin kuin kommunisteille monissa muissa maissa, ei kohtuullinen menestys vuoden 1945 vaaleissa avannut DKP:lle puolueelle tietä vallan kammareihin.
Kirchoffin mainio historia analysoi perusteellisesti, tasapainoisesti ja ymmärtävästi tanskalaisten sisäisiä jännitteitä ja keskeisten toimijoiden tekoja ja motiiveja miehitysaikana ja sen jälkiselvittelyissä. Hänen lähestymistapaansa kuuluu, ettei kirjassa esiinny juuri sen enempää ehdottomia roistoja kuin nuhteettomia sankareitakaan. Ja vaikka Tanska toisessa maailmansodassa ei kuulukaan perinteisen kunniakkaisiin lukuihin maailmanhistoriassa, on toiseen vaakakuppiin asetettava maan yhteiskunnan ja kansalaisten selviytyminen vähäisemmin vaurioin ja inhimillisin menetyksin kuin muut sotaan joutuneet maat. Maan juutalaiseväestökin ehdittiin valtaosin toimittaa Ruotsiin turvaan.
Minulla ei ole tarpeeksi tietoa Tanskan historiantutkimuksesta esittääkseni oman arvioni maan sodanaikaisesta historiasta aiemminkin tutkimuksia julkaiseen Kirchoffin asemasta tässä tutkimuskentässä. En kuitenkaan hämmästyisi, jos häntä pidettäisiin alan tunnustetuimpana auktoriteettina.
lokakuu 2002
