Allen Lane, 442 s., St. Ives plc
Elävää historiaa
Eric Hobsbawm syntyi vuonna 1917 Alexandriassa Egyptissä Englannin kansalaisena. Kaksivuotiaana hän muutti juutalaisen perheensä kanssa Wieniin ja 30-luvun alussa vanhempiensa kuoltua Berliiniin, jossa hän kommunistinuorten aktiivijäsenenä näki läheltä Hitlerin valtaannousun. Seurasi muutto Englantiin, jossa hän ylioppilaaksi tultuaan ryhtyi opiskelemaan historiaa Cambridgessä. Sotansa hän vietti vailla dramatiikkaa kotirintaman valistuskersanttina.
Hobsbawmin akateeminen ura historioitsijana kypsyi hitaasti. Hän julkaisi ensimmäisen tutkimuksensa Primitive Rebels vuonna 1959 ja läpimurtoteoksensa Age of Revolution kolme vuotta myöhemmin. Viimeisimmän historiankirjansa Age of Extremes hän julkaisi vuonna 1994. Hänen nyt 85-vuotiaana kirjoittamansa muistelmat eivät näytä pienintäkään merkkiä sen analyysikyvyn ja sen tyylitaidon ehtymisestä, jotka ovat nostaneet hänet oman aikamme historiankirjoittajien ehdottomaan kärkeen.
Hobsbawm oli kommunistisen puolueen jäsen lähestulkoon Englannin puolueen lopettamiseen saakka. Siellä hänen ainut luottamustehtävänsä oli lyhyeksi jäänyt puheenjohtajuus puolueen historiatyöryhmässä. Hobsbawmin kommunismi on aina ollut aitoa idealismia, kuitenkin ilman siihen usein liittyvää naiivia sinisilmäisyyttä. Miksi stalinismiin koskaan sortumaton ja puolueessa dissidenttinä tunnettu Hobsbawn jatkoi puoluejäsenyyttä vielä vuoden 1956 jälkeen, on usein esitetty kysymys, johon hän itse ei muistelmissaankaan ihan tyydyttävästi kykene vastaamaan. Missään muualla kuin Englannissa – tai Italiassa, jonka sosialidemokraattisen kommunismin Hobsbawm jo varhain tunsi itselleen läheisimmäksi, – tällainen tuskin olisi ollut mahdollista.
Englannissa kommunisteilla ei koskaan ollut pienintäkään mahdollisuutta osallistua valtiolliseen vallankäyttöön. Silti puolueen vaikutus ay-liikkeessä ei suurimmillaan ollut ihan merkityksetöntä. Englannin laajassa vasemmistossa kommunisteilla oli aika ajoin muutoinkin todellista vaikutusta, ja vaikka se kummalliselta kuulostaakin, niin kommunisti Hobsbawm myötävaikutti kirjoituksillaan työväenpuolueen irtaantumiseen poliittista itsemurhaa merkinneestä ajautumisesta Tony Bennin ja hänen kirjavan tukijajoukkonsa panttivangiksi. Hobsbawmin tarkoitus ei kuitenkaan ollut siirtää puoluetta Tony Blairin ihmiskasvoisen thatcherismin huomaan.
Hobsbawmin muistelmia ei siis kannata ottaa käteensä, jos etsii kirjoittajan henkilöhistorialliseen tai poliittiseen elämänkulkuun liittyviä, otsikoihin yltäneiden merkittävien tapahtumien kuvauksia paljastuksista puhumattakaan. Hobsbawmin kirjan anti ja merkitys on paljon laajemmalla ja syvällisemmällä tasolla. Yhtä paljon kuin elämäkerta se on loistelias vuosisatamme intellektuaalisen kehityksen historia, jonka lähes joka sivulta voi poimia analyyttisiä tiivistelmiä ajasta, ilmiöistä ja ihmisistä.
Hobsbawn kuvaa itseään ikuiseksi ulkopuoliseksi: englantilaisena Keski-Euroopassa, maahanmuuttajana Englannissa, juutalaisena kaikkialla – myös ja nimenomaan Israelissa, josta Hobsbawmilla ei juurikaan ole hyvää sanottavaa. Hän kuuluu siihen joukkoon vanhassa keisarillisessa Itävalta-Unkarissa syntyneitä tai kasvaneita juutalaisia, joiden panos niin luonnon- kuin yhteiskuntatieteen sekä filosofian ja kirjallisuuden kehitykselle maailmassa on ollut poikkeuksellisen merkittävä, vaikkei edes ottaisi huomioon sitä kuinka pienestä ryhmästä lopulta on ollut kyse.
Ihastustani Hobsawmin elämäkertaa kohtaan tulee ymmärtää sitä taustaa vasten, että hänen mielestään vuoden 1956 tienoilla Englannissa alkoi se suuri ideologinen, kulttuurinen ja sosiaalinen murroskausi, joka varsinaisesti assosioituu 60- lukuun ja kuusikymmenlukulaisuuteen. Asuinhan itsekin vuosina 1955-57 Englannissa, ja vaikka elin suurlähetystön suojamuurien takana kaukana Hobsbawmin elämäpiiristä ja vailla välitöntä kosketusta hänen kuvaamiinsa asioihin, on minun silti helppo identifioitua hänen kuvauksensa ja analyysinsä kanssa.
Hobsbawm ei ole vain talous- ja sosiaalihistorian tai yleisen historian tuntija. Myös kulttuurin osalta hänellä on vankka tausta muun muassa New Statesman -lehden jazz-kolumnistina ja The Jazz Scene -kirjan kirjoittajana. Hobsbawmista tuli yksi 60- lukulaisten kunnioittamista guruista, mutta hän itse tunnustaa, ettei koskaan ainakaan kulttuurisesti omaksunut 60- lukulaisuutta, vaikka Beatleseistä ja Bob Dylanista (muttei vain kohtuullisina bluesimitaattoreina pitämistään Rolling Stoneseista) pitikin. ”Se mitä olen 60-luvusta kirjoittanut, on se, mitä sellainen omaelämäkerran kirjoittaja joka koskaan ei ole käyttänyt farkkuja voi tehdä”. Sekään ei ole vähän historioitsijalta jonka itseymmärrys yltää tällaiseen havaintoon.
Hobsbawmin havainnot, kommentit ja tuttavuudet eivät tietenkään rajoitu vain Englantiin. Kirja on varsinainen tour de force, jossa Hobsbawmilla on mielenkiintoista ja tähdellistä omakohtaista sanottavaa niin useimpien Euroopan maiden historiasta kuin Yhdysvaltain ja Latinalaisen Amerikankin osalta.
lokakuu 2002
