John Murray, 666 s., Bury St. Edmunds 1999
Mustafa Kemal Atatürk – turkkilaisten isä
Tämän päivän Turkkia ei voi ymmärtää tuntematta Mustafa Kemal Atatürkin elämäntyötä ja vaikutusta. Atatürkiä kunnioitetaan ja osin suorastaan palvotaan edelleen maan isänä, joka toteutti Turkin itsenäisyyden, palautti kansallisen kunnian ottomaanien valtakunnan hajottua ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja joka kovalla otteella johti maansa modernisaation tielle.
Atatürkin vaikutus näkyy siis edelleen Turkissa, hyvässä ja pahassa. Atatürk oli ristiriitainen johtaja, jota voi arvioida hyvin erilaisista näkökulmista. Armeijakomentajana hän pelasti Istanbulin ympärysvaltojen miehitykseltä ensimmäisessä maailmansodassa. Koko armeijan johtajana sodan jälkeen Kemal torjui Kreikan, Italian ja muiden pyrkimykset jatkaa ottomaanien valtakunnan hajottamista ja paloittelemista myös turkkilaisten itsensä asuttamassa Anatoliassa. Hän ei rohkaissut, muttei myöskään estänyt niitä etnisiä puhdistuksia, jotka kohdistuivat armenialaisiin, kreikkalaisiin ja muihin Turkissa asuneisiin vähemmistökansallisuuksiin.
Hän karkotti sulttaanin, otti valtakunnan johtoonsa ja hallitsi sitä presidenttinä ja pian ainoaksi sallituksi puolueeksi jääneen Tasavaltalaisen kansanpuolueen johtajana. Hän halusi modernisoida maata ja kieltää vanhat, usein uskonnolliset tavat ja tottumukset, kuten miesten fez-päähineen ja naisten huntujen käytön. Atatürk antoi naisille ääni- ja muut kansalaisoikeudet, mutta oli kuitenkin omissa naissuhteissaan melkoinen sovinisti.
Demokraatti Atatürk ei ollut, vaikkei pitänytkään itseään diktaattorina. Vaaleja pidettiin, mutta Atatürk valitsi ainoan sallitun puolueen ehdokkaat, jotka valittiin vastustuksetta. Kerran hän sai päähänsä perustaa oppositiopuolueen, jolle valitsi johtajan ja laati ohjelman, mutta kokeilu päättyi muutaman kuukauden jälkeen, kun uusi puolue uhkasi kerätä liikaa kannatusta.
Atatürkia loukkasi vertailu Mussoliniin. Kovaotteisten johtajien egot eivät yleensäkään mahdu samaan huoneeseen, ja Mussolinissa Atatürkia sieppasi tämän mieltymys komeisiin sotilasuniformuihin, vaikkei hänellä ollut mitään sellaisia aidon sotilaan ansioita kuin Atatürkilla.
Atatürkin Turkissa pienet vähemmistöt, kuten kreikkalaiset ja juutalaiset, saivat tunnustetun aseman, ja Istanbulin yliopisto alkoi kukoistaa, kun Natsi-Saksasta karkoitettuja juutalaisprofessoreja otettiin sen opettajiksi. Suvaitsevaisuus ei kuitenkaan yltänyt kurdeihin saakka, jotka samalla tavoin kuin provencelaiset ja bretagnelaiset Ranskan vallankumouksen jälkeisessä Ranskassa haluttiin väkisin pakottaa luopumaan kielestään ja integroitumaan valtaväestöön.
Atatürkin kestävin ja arvokkain saavutus oli uskonnon ja valtion täydellinen erottaminen toisistaan, jossa suhteessa Turkki edelleenkin on ainutlaatuinen poikkeus islamilaisessa maailmassa. Jos tämä puhuu Turkin EU-jäsenyyden puolesta, niin vastaavasti Atatürkin perinnöksi jäänyt armeijan vahva rooli Turkin politiikan ylituomarina ja muut demokratian ja sananvapauden rajoitukset ovat edelleen sen esteenä.
Atatürk kuoli vuonna 1938 maksakirroosiin. Hänen seuraajakseen tuli kenraali Ismet Inönü, joka toisen maailmansodan jälkeen purki demokratian rajoituksia niin, että maassa tapahtui ensimmäinen demokraattinen vallanvaihdos vuonna 1960. Sen jälkeenkin on maassa vannottu Atatürkin nimeen.
Andrew Mangon tiiliskivielämäkerta on perusteellinen, mutta painottuu turhan paljon Mustafa Kemalin sotilasuraan kuvaten paikoin uuvuttavallakin tarkkuudella taisteluja, joihin hän otti osaa. Vastaavasti Turkin taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen kuvaus Atatürkin aikana jää aika ohueksi suuresti henkilösuhteisiin keskittyvän politiikan kuvauksen rinnalla.
Puolet kirjasta käsittelee ottomaanien valtakunnan aikaa. Monessa kohdin ottomaanien valta oli mainettaan parempi. Tänään Keski-Euroopassa viljellään aika usein nostalgista haikailua edesmenneen Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian ja sen edustaman monikulttuurisen, -etnisen ja -kansallisen perinnön perään. Harvemmin muistetaan, että myös ottomaanien valtakunta oli samankaltainen monikulttuurinen luomus.
Kun ottomaanien valtakunta vuonna 1908 sai ensimmäisen parlamenttinsa, siihen valitiiin 140 turkkilaista, 40 arabia, 25 albaania, 23 kreikkalaista, 12 armenialaista, viisi juutalaista, neljä bulgaaria, kolme serbiä ja yksi romanialainen. Valtakunnan suurissa kaupungeissa Istanbulia myöten kreikkalaiset, armenialaiset, juutalaiset ja muut elivät sovussa rinnakkain usein vähemmistöksi jääneiden turkkilaisten kanssa. Huolimatta sulttaanin asemasta muslimien kalifina ottomaanit olivat tässä suhteessa suvaitsevaisia, ehkä siksikin, että raskas keskitetty monarkia oli byrokraattisuudessaan aika tehoton.
lokakuu 2002
