Rowan & Littlefield, 458 s., Lanham 2002
Tuhti paketti biologisten aseiden uhasta
Joukkotuhoaseista kemialliset aseet – ennen muuta taistelukaasut, joita ensimmäisessä maailmansodassa jo käytettiin – on ensimmäisinä otettu kansainvälisten aserajoitussopimusten kohteeksi Geneven sopimuksessa vuonna 1925. Toisessa maailmansodassa kemiallisia tai biologisia aseita ei suuremmassa määrin käytetty, mutta sodan loppuvaiheessa Hiroshima aloitti ydinaseiden aikakauden. Ydinaseet olivatkin sodan jälkeen pitkään ainoat laajemman huomion saaneet joukkotuhoaseet.
Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, harjoittivat myös jonkinlaista biologisiin ja kemiallisiin aseisiin liittyvää tutkimus- ja kehitystoimintaa. Vähitellen kuitenkin Yhdysvalloissa ja Englannissa tultiin siihen tulokseen, että bio- ja kemialliset aseet olivat yhtäältä arvaamattomia ja vaarallisia sekä toisaalta tarpeettomia, sillä ne eivät antaneet mitään lisäarvoa näiden maiden ydinasepelotteen uskottavuudelle. Sen sijaan ydinaseettomien köyhien tai pienten maiden silmissä ne alkoivat tuntua houkuttelevilta ”köyhän miehen atomipommeina”. USA:ssa Nixonin hallitus teki vuonna 1969 päätöksen luopua bioaseiden kehittämisestä ja Englanti ryhtyi aktiivisesti ajamaan biologiset aseet kieltävää kansainvälistä sopimusta. Tähän vaikutti myös tarve vähentää Yhdysvaltain kemiallisten aineiden käyttöön Vietnamissa kohdistunutta kiusallista huomiota.
Neuvottelut bioaseen kieltävästä sopimuksesta aloitettiin vuonna 1969, sopimus Biological Weapons Convention BWC allekirjoitettiin 1972 ja se astui voimaan 1975. Yksi sopimuksen ratifioineista maista oli Neuvostoliitto. Sopimuksen allekirjoitus ei kuitenkaan keskeyttänyt Neuvostoliiton BW-ohjelmaa, jota päin vastoin kiihdytettiin 70-luvulla. Stalinin perillisillä oli yhtä kyyninen suhtautuminen kansainvälisiin sopimuksiin kuin Stalinillakin. Lisäksi heidän käyttäytymiseensä saattoi vaikuttaa se, että Yhdysvallat lähetti agenttiverkkonsa kautta amerikkalaisten vastaavista hankkeista tarkoituksellista disinformaatiota, joka kylmän sodan paranooisessa ilmapiirissä otettiin Moskovassa todesta. Vasta Jeltsin lopetti Venäjän bioaseohjelmat vuonna 1992. Tänään USA ja Venäjä ovat olleet jo pitkään yhteistyössä Venäjän BW-kapasiteetin purkamiseksi ja tuhoamiseksi. Täyttä varmuutta siitä, että tämä kapasiteetti todella on Venäjän yksityistämisenkin sekoittamissa oloissa hävitetty ja tieto-taidon tai materiaalien leviäminen rikollisiin tai kolmansien maiden käsiin estetty, ei kuitenkaan ole olemassa.
BWC-sopimus on edelleen voimassa, mutta sen valvontamekanismi on jokseenkin olematon. Sitä on pitkään pyritty vahvistamaan, mutta tuo pyrkimys on nyt kaatunut – toivottavasti ei lopullisesti – ennen muuta Yhdysvaltain vastustukseen. Yhdysvaltain vastustus ei ole uutta, mutta yllättävältä voi tuntua, ettei se suinkaan ole vähentynyt, vaan päin vastoin tiukentunut syyskuun 11. päivän jälkeen, vaikka joukkotuhoaseiden käyttö terrorismin välineenä on perunaruttokirjeiden myötä noussut yleiseksi ja pelottavaksi uhkakuvaksi.
Yhdysvaltain linjaukseen on kaksi pääsyytä: yhtäältä teollisuusvakoilua ja patenttioikeuksien heikentämistä pelkäävän amerikkalaisen lääketeollisuuden vastarinta, toisaalta amerikkalainen monenkeskisiä sitoumuksia vieroksuva näkemys. Yhdysvalloissa katsotaan, että se voi omaan sotilaalliseen ja taloudelliseen ylivaltaansa nojaten tehokkaammin toimia uhkiksi arvioimiaan tahoja ja valtioita vastaan painostamalla, uhkaamalla ja tarvittaessa omaa voimaa käyttämällä. Tähän kuvaan kuuluu, että uhkaksi ei koeta niinkään joukkotuhoaseita sinänsä, vaan niiden joutuminen väriin käsiin. Siten USA:n nykyiseen ydinasedoktriiniin kuuluu mahdollisuus käyttää niitä, jos sitä vastaan hyökätään kemiallisilla tai biologisilla aseilla.
Samanaikaisesti kun Lähi-idässä syystäkin ollaan valmiita toimimaan Irakin mahdollisia joukkotuhoaseita vastaan ja halutaan estää Irania kehittämästä vastaavia aseita, ei Israelin ydinaseen suhteen esitetä mitään toimia eikä kukaan kysele, mitä BWC-sopimuksen ulkopuolella olevan Israelin Ness Zionan laitoksilla tehdään.
Nämä ovat keskeiset Susan Wrightin toimittaman kirjan välittömät näkemykset. Kirjan artikkelien 16 kirjoittajaa ovat kaikki alan tunnettuja asiantuntijoita ja heidän tekstinsä ovat huolellisesti ja kattavasti lähdeviitoitetut. Kuten melkein aina kokoomateoksissa, on artikkeleissa jonkin verran päällekkäisyyksiä ja niiden taso vaihtelee. Erityisen informatiivisina ja hyvinä pidin Susan Wrightin omia artikkeleita sekä Anthony Rimmingtonin perusteellista selvitystä Neuvostoliiton/Venäjän biologisten aseiden kehittämisohjelmasta. Arvokasta on myös se, että kirjan kirjoittajat edustavat erilaisia taustoja. On hyödyllistä lukea esimerkiksi P.R. Charen ja Giri Deshingkeerin intialaisten kehitysmaanäkökulmaa bioaseisiin ja bioteknologian kehittämistä valottava artikkeli.
marraskuu 2002
