Fayard, 680 s., La Flèche 2002
Oliko kansanrintamamies myös neuvostoagentti?
Napoleon III:n keisarikunnan ja Pariisin kommuunin raunioille perustetun ja romahdukseen kesällä 1940 päättyneen Ranskan kolmannen tasavallan johtava puolue oli radikaali-sosialistinen puolue. Se ei yleensä ollut enemmistönä,mutta hallituksia oli lähes mahdotonta muodostaa ilman sitä. Puolueesta oli tapana todeta, ettei se ollut sen enempää radikaali kuin sosialistinenkaan ja että se kattoi lähes koko poliittisen kentän äärioikealta äärivasemmalle. Oikeistolaiset päätyivät Vichyn fasistoidisen hallituksen tukijoukkoihin vuonna 1940, vasemmistolaiset kommunistien liittolaisiksi.
Ylipäätään Ranskassa poliittisen linjan muutokset ja/tai puolueen vaihtaminen ovat paljon yleisempiä kuin muualla Euroopassa. Siksi ranskalaisen poliitikon puoluenimike ei välttämättä kerro paljon mitään hänen kulloisestakin poliittisesta ajattelustaan.
Pierre Cot on suomalaisille varsin tuntematon nimi, mutta aikanaan hän oli yksi Ranskan tunnetuimpia poliitikkoja. Keskiluokkaiseen perheeseen syntynyt Cot oli nuorempana poliittisesti aktiivi keskusta-oikeistolainen katolinen. Hän yritti ensin maltillisesta oikeistosta kansalliskokoukseen, mutta tuli valituksi sinne vasta liityttyään radikaalisosialisteihin 20-luvun lopulla. Hallitukseen Cot nousi ensimmäisen kerran vuonna 1933 ilmailuministerinä; hän vastasi sekä siviili- että sotilasilmailusta ja lentokonetuotannosta. Uudemman kerran hän nousi samalle paikalle vuonna 1936 Leon Blumin kansanrintamahallitukseen toimittuaan radikaalipuolueessa aktiivisena kansanrintaman puolestapuhujana. Hallituksessa hän yritti toimia sisällissotaan joutuneen Espanjan laillisen hallituksen puolesta. Ranskan viralliseksi linjaksi tuli lopulta puuttumattomuuspolitiikka, jota Cot kiersi toimittamalla salaa tasavaltalaisille lentokoneita.
Ministerinura päättyi jo vuonna 1938 ja poliittisen ilmapiirin oikeistolaistuminen nosti Cotin oikeiston silmätikuksi, jota syytettiin pahoista epäonnistumisista. Kun Ranskan vastarinta kesällä 1940 romahti, Cot pakeni Englantiin ja tarjoutui de Gaullen tukijoukkoihin. Kiistanalaiselle ex-ministerille ei kuitenkaan löytynyt mitään mielekästä tehtävää, ja hän jatkoi matkaansa Yhdysvaltoihin.
USA:ssa Cot solmi kiinteät yhteydet sekä Neuvostoliiton edustajiin että Ranskan kommunisteihin. Kun hän Algerian kautta palasi vapautettuun Ranskaan, oli hän heittäytynyt kommunistien uskolliseksi myötäjuoksijaksi. Radikaalipuolueesta hänet erotettiin vuonna 1946. Hän jatkoi kommunisteihin kiinteässä SKDL-suhteessa (käsitteen stalinistisessa tarkoituksessa) toimivan Union Progressisten kansanedustajana, saaden pitää edustajapaikkansa kommunistien äänillä aina 60-luvun lopulle saakka.
Cot oli Neuvostoliiton ja kommunistien uskollinen, muun muassa Stalin-palkinnolla palkittu äänitorvi, joka toimi aktiivisesti maailman rauhanneuvoston, demokraattisten lakimiesten ja lukuisten ystävyysseurojen johtotehtävissä. Hänen uskollisuutensa ei horjunut edes Unkarin kansannousun aikana. Pieni ja ohimenevä kriittinen sävy ilmaantui hänen puheisiinsa vasta Tshekkoslovakian miehityksen aikana vuonna 1968.
Sabine Jansenin elämäkerta käy lähes uuvuttavalla tarkkuudella läpi Pierre Cotin julkisen toiminnan. Jansen nostaa esiin myös kysymyksen siitä, miten tietoinen Neuvostoliiton tiedusteluelinten agentti Cot oli, kuten myöhemmin julkitulleisiin niin sanottuihin Venona-asiakirjoihin nojaten on väitetty. Vastaus tähän monen suomalaisenkin osalta esitettyyn kysymykseen jää avoimeksi, mutta suhteen tarkka laatu on sittenkin epäolennainen asia. Cotin palvelu- ja alistussuhde neuvostokommunismille oli joka tapauksessa riittävän selvä ja kiistaton. Toisin kuitenkin kuin joidenkin suomalaisten osalta, kyse ei enää 40-luvun jälkeen ollut siitä, että sillä olisi ollut suoraa vaikutusta maan poliittisiin ratkaisuihin.
joulukuu 2002
