Granta Books, 221 s. Lontoo 2002
Pohjalla USA:ssa
Jotkut ovat Suomessakin liian pitkään ja liian korkealle tasolle jämähtäneitä työttömyyslukuja tuskaillessaan alkaneet vilkuilla rapakon taakse Yhdysvaltoihin. Kun siellä työttömyys on 80-luvulta alkaen ollut selvästi alhaisemmalla tasolla kuin melkein kaikissa Euroopan maissa, niin löytyisikö sieltä se viisasten kivi, jolla työttömyys meilläkin saataisiin painettua alas?
Tätä pähkäileville voi suositella Barbara Ehrenreichin pari vuotta sitten ilmestynyttä reportaasikirjaa Nickel and Dimed, joka ansaitsisi myös tulla suomennetuksi.
Ehrenreich on hyvin toimeentuleva journalisti, joka samassa hengessä kuin Günther Wallraff aikoinaan Saksassa Ganz unten – reportaasillaan, halusi kokea ja kertoa muillekin millaista on yrittää tulla toimeen amerikkalaisella minimipalkalla. Tämä oli muutama vuosi sen jälkeen kun Clintonin presidenttikaudella tehtiin radikaali sosiaaliturvauudistus eli leikkaus, jonka tavoitteena oli ”kannustaa” köyhät ja työttömät takaisin työelämään, jossa töitä oli sikäläisellä minimipalkalla tarjolla.
Siivoojana, tarjoilijana ja kauppa-apulaisena työtä tehnyt Ehrenreich joutui toteamaan, ettei yksinäinen ihminen (yksinhuoltajasta puhumattakaan) kerta kaikkiaan yhden työn palkalla voinut elää ja asua säädyllisesti. Moni tekeekin kahta työtä niin kauan kuin voimat kestävät, moni kokopäivätyössä käyvä on asunnoton. Työtä kyllä on saatavilla, mutta työnhaku ja työnteko on jokapäiväistä alistamista ja nöyryyttämistä. Kuitenkaan Ehrenreich ei valkoihoisena joutunut kokemaan vähemmistöihin kohdistuvaa tosiasiallista syrjintää.
Jokainen työpaikka jota Ehrenreich haki edellytti huumetestin ja psykologisen soveltuvuustestin läpäisemistä. Huumetesti on lähinnä yksi nöyryytyksen väline. Kovien huumeiden, kuten heroiinin ja kokaiinin käyttäjät selviävät niistä muutaman päivän pidättyvyydellä, kannabiksen käyttäjät sen sijaan jäävät paljon herkemmin kiinni. Työhön soveltuvuutta mittaavat kyselyt käyvät lähinnä huonosta vitsistä. Tarkoitus on karsia liian itsenäiseen ajatteluun taipuvaiset ja työnantajan intresseihin riittämättömästi samastuvat työnhakijat, mutta kenellekään vähänkään itsenäisesti ajattelevalle ei myöskään ole vaikeata vastata lapsellisiin kysymyksiin tavalla, joka varmistaa kelpoisuuden.
Työ on useimmiten yksitoikkoista, raskasta ja sellaista, joka monissa palveluammateissa on samalla myös asiakkaan häikäilemätöntä hyväksikäyttöä, vaikka yläluokan loistoasuntojen pintasilaukseen keskittyvä näennäissiivous naurattaisikin. Valitusmahdollisuuksia ei työntekijällä ole ja yritys järjestäytyä ammatillisesti johtaa heti työsuhteen päättymiseen, sanoi laki mitä tahansa.
On harhaluulo, että McDonaldsin ja vastaavien yritysten työntekijät olisivat lähinnä nuoria opiskelijoita, jotka pian siirtyvät parempiin töihin. Useimmat ovat pitkään ja pysyvästi kiinni pakkotahtisen työn köyhyysloukussa, eikä se ainakaan johdu verotuksesta. Työn ulkopuolella amerikkalaisen köyhän elämä on jatkuvaa olemassaolon kamppailua. Joku saattaa ihmetellä, että Yhdysvalloissa köyhätkin ovat niin usein ylipainoisia. Roskaruuan luvatussa maassa köyhillä ei usein ole edes mahdollisuutta terveelliseen ruokailuun. Maassa, jossa julkista terveydenhoitoa ei ole, voivat monet työssäkäyvätkin köyhät jäädä työnantajan järjestämän sairausvakuutuksen ulkopuolelle säästääkseen työntekijälle kuuluvan maksuosuuden. Myös köyhän asuminen on usein tarpeettoman kallista elämistä kauhistuttavissa motelleiksi nimetyissä loukoissa, jotka tuovat mieleen Dickensin romaanien kuvaukset oloista viktoriaanisessa Englannissa.
Tasaisen tulonjaon Suomessa ei ole läheskään yhtä paljon köyhiä kuin USA:ssa. Meillä köyhistä myös kirjoitetaan ja kannetaan ainakin politiikan retoriikassa enemmän huolta kuin USA:ssa. Meillekin tekisi hyvää syventää kuvaa köyhyydestä ja viime vuosien työelämän muutoksista siitä, mitä tilastonumerot kertovat. Paitsi että Ehrenreichin kirja olisi hyvä saada suomeksi, olisi myös hyvä saada joku Ehrenreich kirjoittamaan Suomesta.
joulukuu 2002
