Pan Books, 590 s., Chatham 2002
Anthony Bluntin elämät
Sir Anthony Bluntin elämä muuttui ratkaisevasti sinä marraskuun päivänä 1979 kun pääministeri nousi vastaamaan alahuoneessa työväenpuolueen takapenkkiläisen kysymyksiin korkea-arvoisten vakoojien suojaamisesta. Kysymys oli tilattu, sillä edeltäjistään poiketen taistelunhaluinen Thatcher ei enää halunnut jatkaa Britannian historian, jos ei nyt vakavimman niin ainakin pitkäaikaisimman vakoiluskandaalin peittelemistä. Vastauksessaan pääministeri ilmoitti, että Anthony Bluntille oli 15 vuotta aikasemmin myönnetty syytesuoja sitä vastaan, että hän oli tehnyt täydellisen tunnustuksen toiminnastaan NKVD:n rekrytoijana ja vakoojana 30-luvun lopulta alkaen ja vahvistanut toimittaneensa aikana Britannian vastavakoilun asiakirjoja venäläisille sodan aikana.
Bluntin julkinen nimeäminen teki hänestä vapaata riistaa. Kyse ei ollut vain siitä, että Blunt oli ollut neuvostovakooja, vaan hän oli myös tunnettu homoseksuelli sekä kuningatarperheen taidekokoelmien kuraattorina toiminut alansa huippuasiantuntijaksi rankattu taidehistorioitsija. Bluntista voitiin tämän jälkeen kirjoittaa mitä tahansa totuudesta ja kunnianloukkauksista piittaammatta. Niin myös tapahtui kun yhdistetty agenttijahti, homofobia, intellektuelliviha ja yläluokan inho pääsi vapaasti vellomaan.
Bluntin ritariarvo julistettiin peruutetuksi jo samana päivänä ja seuraavien viikkojen aikana hän erosi tai hänet erotettiin jokseenkin kaikista mahdollisista akateemisista tai muista tehtävistä, luottamustoimista ja jäsenyyksistä. Vain Lontoon yliopisto teki poikkeuksen ja kiivaan keskustelun jälkeen hylkäsi isossa joukkokokouksessa esitetyksen emeritus professoriarvon riistämisestä Bluntilta. Hänen tuekseen jäi vain kourallinen uskollisimpia ystäviä jotka katsoivat hänen jo tarpeeksi sovittaneen rikoksensa.
Blunt otti maanpetturuutensa julkistamisen ulkoisen tyynesti. Hänen nuorempi poikaystävänsä, jolla ei ollut Bluntin vakoojamenneisyydestä tietoa eikä siihen yhteyksiä, ei kestänyt repivää julkisuutta yhtä hyvin. Hän yritti jo kertaalleen Bluntin vielä eläessä itsemurhaa ja onnistui toisella yrittämällään heittäytyessään junan alle vuosi sen jälkeen kun Blunt oli kuollut sydänkohtaukseen v. 1986.
Miranda Carterin Blunt-elämäkerta etenee kronologisesti ja edelläoleva on näin ollen se miten kirjan viimeisimmät luvut käsittelevät. Niitä edeltää hyvin huolellisesti tutkittu ja dokukmentoitu ja hyvin kirjoitettu Bluntin elämänvaiheiden läpikäynti. Se alkaa suvun ja perheen kuvauksesta, etenee koulukokemusten jälkeen – Bluntin sisäoppilaitos näyttää olleen englantilaistenkin mittapuiden mukaan tavallista kaameampi koulu – Cambridgeen. Sinne tullessaan Blunt oli jo poikkeava nuori, myös esteettisen ja yhteiskunnalliseen vastavirtaan suuntautumisensa perusteella.
Bluntin rekrytointi ja toiminta neuvostovakoojana kerrotaan niin täydellisesti kuin se käytettävissä olevien lähteiden perusteella on mahdollista. Uusia paljastuksia Carter ei esitä. Paremminkin hän ampuu alas aikaisemman Cambridgen vakoilurengasta käsitelleen kirjallisuuden sensaatiohakuiset ylilyönnit ja spekulaatiot. Siten kuuluisa Cambrigen yliopistossa vaikuttanut salaseura-apostolit – tunnetuimpina jäseninään mm John Maynard Keynes, Bertrand Russell, Ludwig Wittgenstein ja vakoilija GuyBurgess – ei ollut sen enempää homojen kuin kommunistienkaan hallitsema brittiyhteiskuntaa korruptoiva salaliitto.
Vähän aikaisemmin NKVD:n palvelukseen rekrytoitu Burgess oli se joka v. 1935 ensimmäisenä otti yhteyttä laitavasemmistosympatioistaan, mutta kommunistiseen puolueeseen kuulumattomaan Bluntiin värväystarkoituksessa. Tositoimista sovittiin sitten NKVDn Arnold Deutschin kanssa. Bluntin ensisijainen tehtävä oli värvätä lisää myyriksi sopivia agentteja ja hän 30-luvulla välittikin kontaktit muutamiin sopiviin kandidaatteihin. Näistä John Cairncross oli nimi joka yleensä littetään ns. Cambridgen vakoilurenkaaseen. johon Bluntin lisäksi kuuluviat legendaarinen Kim Philby, Burgess ja Donald Maclean. Miehet tunsivat toisensa, mutta mistään kiinteästä yhteistyössä toimivasta solusta ei kuitenkaan ollut kyse.
Kyseisten vakoilijoiden välittämä informaatio on ehkä arvokkainta mihin neuvostotiedustelu kylmän sodan aikana pääsi käsiksi. Heidän työnsä olisi voinut olla vielä arvokkaampaakin, ellei stalinistinen Neuvostoliiton oma epäluuloisuus olisi ollut esteenä heidän täysmittaiselle hyödyntämiselleen. Ensinäkin yhteydet heihin katkesivat kokonaan joksikin aikaa 30-luvun lopulla ja 40-luvun alussa, kun puhdistukset ulotettiin NKVDn ulkomaantiedusteluun. Kun yhteydet sitten palautettiin ei Moskovan keskuksessa oikein tahdottu uskoa, että kaksi renkaan jäsentä toimi sodanaikaisen vastakoilun MI5 ja ulkomaantiedustelun MI6 palveluksessa ja muutkin olivat asemissa, josta saivat käsiinsä arvokasta tietoa. Moskovan paranoidisessa ilmapiriissä heitä epäiltiinkin pitkään kaksoisagenteiksi, yhtäällä sen vuoksi että he raportoivat niin tärkeätä tietoa, toisaalta siksi että he eivät raportoineet mistään brittien Neuvostoliittoa vastaan käynnistetyistä salaisista operaatioista, joiden olemassaoloa stalinistinen ajattelu piti selviönä.
Bluntin oma osuus tuhansia asiakirjoja välittäneenä aktiivivakoilijana päättyi sodan jälkeen, kun hän palasi siviiliin ja omistautui taidehistorioitsijan uralleen. Hänellä kuitenkin oli oma osuutensa Burgessin ja Macleanin v. 1951 paljastumisuhan alla tapahtuneen itäänloikkauksen avustajana.
Philby ja Blunt joutuivat epäilyksenalaiseksi jo 50-luvulla. Näyttöjen puutteessa kumpaankaan ei koskettu. Philby loikkasi Neuvostoliittoon 60-luvun alussa, mutta Bluntia ei vielä silloinkaan syytetty. Häntä kyllä kuulusteltiin pitkään ja useasti, mutta hänen julkiseen uraansa sillä ei ollut vaikutusta. Vuonna 1964 vastavakoilu oli kerännyt niin paljon todisteita, että Blunt lopulta teki tunnustuksen hänelle luvattua syytesuojaa vastaan.
Tapaus oli kiusallinen brittien tiedusteluorganisaatioille. Siihen liittyi paljon korkea-arvoisten henkilöiden suojaamista, skandaalien ja arvostelun pelosta peittelyä ja puhdasta epäpätevyyttä. CIA:n legendaarisimman paranoiikon James Jesus Angletonin ruokkimana kahtakin brittitiedustelun pääjohtajaa epäiltiin, ilman että mitään näyttöä koskaan olisi ilmaantunut, olevan mahdollisia neuvostoagentteja.
Kaiken tämän Miranda Carter kertoo ensimmäisessä kirjassaan kattavasti, asenteettomasti ja kiitettävän lähdekriittisesti. Hän on myös hyvä kirjoittaja joka osaa kiteyttää analyysina muutamiin teräviin lauseisiin. Hän ei ole myöskään sivuuttanut Bluntia taidehistorioitsijana vaan käy siitäkin Bluntin koko elämäntyön asiantuntevasti ja kaltaiseni alan maallikonkin kannalta ymmärrettävästi ja kiinnostavasti lävitse.
maaliskuu 2003
