Arrow, 365 s., Reading 2003
HELSINGIN SANOMAT, 6.8.2003
Ahneella oli tunnettu loppu
Texasin yliopistossa MBA-tutkinnon suorittanut Brian Cruver oli jo kohtalaisen kokenut yrityssuunnittelija, kun hän 29-vuotiaana pääsi maaliskuussa 2001 Enron-yhtiön palvelukseen. Houstonissa päämajaansa pitänyt Enron oli siihen asti tunnettu energiayhtiönä mutta tavoitteli jo kaikkien alojen globaalikonglomeraatin asemaa. Yhtiö oli jokaisen rikkauksia ja valtaa havittelevan amerikkalaisjupin toivetyöpaikka. Se oli kuin USA:n Nokia. Toivetyöllä oli haittapuolensakin, kuten toimitusjohtaja Jeff Skillingin ideoima työntekijöiden darwinistinen rank and yank – arviointijärjestelmä. Esimiesten, kanssatyöntekijöiden ja alaisten arvioiden perusteella heikoimmaksi arvioitu 15 prosenttia työntekijöistä joutui automaattisesti poistolistalle.
Tämä arvelutti Cruveria, joka kuitenkin luotti kuuluvansa menestyjiin. Kahdeksan kuukautta myöhemmin Enron oli selvitystilassa ja Cruver työttömänä. Enron ei enää ollut amerikkalaisen kapitalismin uusimman ajan juhlittu lippulaiva, vaan sen nimestä oli tullut synonyymi kaikille sisäpiiri – ja kirjanpitorikoksille joihin ahneet yritysjohtajat kykenivät. Oikeusjuttuja ja korvauskanteita Enronin ympärillä pyöritetään vielä pitkään. Kahdeksan kuukauden kokemustensa pohjalta Cruver on kirjoittanut oman versionsa Enronin tuhoon johtaneesta kehityksestä. Se on osin päiväkirjamuotoinen yhtiön sisältäpäin piirretty kuva, jossa on käytetty myös jonkinasteista tutkivaa journalismia. Ratkaisevaan asemaan nousee ”Mr. Blue”. Hän oli Enronin huippujohdon lähellä toiminut, mutta vähän ennen konkurssia yhtiöstä lähtenyt syvä kurkku, jonka Cruver esittelee keskeisimmäksi tietolähteekseen.
Cruver työskenteli yksikössä, jonka tehtävänä oli kehittää ja myydä uusia riskivakuutusmuotoja konkurssiriskin varalle. Ei asiakasyhtiön oman konkurssin, vaan sen asiakkaiden konkurssien varalle. Ironisesti Cruver toteaa, että konkurssiriskin olemassaolo alkoi valjeta heidän asiakkailleen vasta sitten, kun Enron itse oli ajautunut konkurssiuhan partaalle.
Ennen kuin tähän tultiin oli Enronista lyhyessä ajassa tullut Yhdysvaltain seitsemänneksi suurin yritys. Fortune-lehti oli nimennyt yhtiön maan innovatiivisimmaksi yritykseksi seitsemänä vuotena peräkkäin. Jos virtuaalitalous oli Enronin kotimarkkinoiden pääkohde, niin globaalia roolia se haki reaalituotannon puolelta. Cruver viittaa Enronin kansainvälisiin kokemuksiin vain ohimennen, mutta näistäkin viitteistä selviää että monet ulkomaiset hankkeet edesauttoivat Enronin ajatumista vaikeuksiin.
Puerto Ricossa Enronin vuotavan kaasuputken räjähdys surmasi 33 ihmistä. Onnettomuuksia voi tietysti sattua kenelle tahansa, mutta Enronin yrityskulttuurille oli ominaista se että vuodoista varoitelleet asiakkaat ja yhtiön omat työntekijät koettiin häiriköiksi eikä varoituksista piitattu. Luonnonvarojen ja julkisten yritysten yksityistämisen avaamia mahdollisuuksia aggressiivisesti hyödyntänyt Enron ajautui ristiriitoihin monissa maissa paikallisen väestön kanssa. Cruver viittaa näihin vain ongelmainvestointeina, muista lähteistä voi lukea enemmän toimintatavoista jotka tuovat esiin globalisaation ja monikansallisten yritysten toimiin liittyvät epäkohdat. Pahamaineisin tapaus on Intia, jossa Enron on saanut vastata syytöksiin monopoliaseman väärinkäytöstä, ympäristön tuhoamisesta ja ihmisoikeuksien loukkauksista kolmen miljardin dollarin nestekaasulaitosinvestointiinsa liittyen. Vaikeuksissaan Enron tukeutui niin presidentti Clintonin kuin varapresidentti Cheneyn väliintuloihin kriittisen intialaisvastustuksen ylipuhumiseksi.
Texasilainen Enron samastetaan helposti republikaanien Bush-siiven vankaksi tukijaksi. Vaikka pääjohtaja Ken Lay ja yleensä Enronin johtajat sitä olivatkin, niin yhtiö ei sijoittanut kaikkia muniaan yhteen koriin. Se jopa kehitti tietokoneohjelman jolla pyrittiin maksimoimaan eri puolueille ja ehdokkaille annetun vaalituen tehokkuus. Mutta miksi Enronin väärät investoinnit ja kirjanpitorikokset olivat mahdollisia? Siksi, sanoo Cruver, että yhtiön arvot olivat hukassa. Pr-työssään ja rekrytoinnissaan Enron hoki perusarvojaan, joihin kuului muun muassa integrity eli rehellisyys – mutta käytäntö oli jotain aivan muuta.
Ahneus kaatoi Enronin, jonka johtajat järjestivät itselleen mahtavia ökyetuisuuksia, bonuksia ja optioita, osallistuivat omilla firmoillaan Enronia kuppaaviin liiketoimiin ja järjestivät lopuksi vielä itselleen selvitystilaan joutuneelta yhtiöltä poskettomat erityiskorvaukset siitä, että sitoutuivat jäämään vielä kolmeksi kuukaudeksi pesää selvittämään. Samanaikaisesti yhtiön irtisanotut työntekijät menettivät heille sopimusten mukaan kuuluneet irtisanomisedut.
Sittemmin on osoittautunut, ettei Enron ole ainoa amerikkalaisyritys joka on syyllistynyt samanlaisiin menettelyihin. Kaikki lain rajoihin mahtuneet kuppaukset optioista alkaen ovat tietenkin olleet maan tapa, mutta myös lain ulkopuolelle sijoittuneet tilinpäätöspuliveivaukset eivät olleet tavattomia.
Enronin tapaus johti siihen että arvopaperikauppaa valvova SEC-virasto vaati kaikilta suuryrityksiltä niiden johtajien allekirjoittamat valaehtoiset todistukset tilinpäätöstietojen oikeellisuudesta. Hämmästyttävän monet yritykset panivat ensin tilinpäätöksensä uusiksi, ennen kuin johtajat uskalsivat allekirjoittaa rikosoikeudellista vastuuta merkinneet todistukset. On todettava että Cruverin otsikko ahneuden anatomiasta lupaa kirjasta enemmän kuin antaa. Esimerkit Enronista ja sen johtajien toimista ovat kyllä havainnollisia ja kirja on hyvin ja usein myös hauskasti kirjoitettu, mutta koko amerikkalaiseen/kapitalistiseen talousjärjestelmään liittyvän ahneuden analyysinä se ei yllä paljoakaan alkua pitemmälle.
Tauti ulottuu syvemmälle kuin mihin Enronin huijausten jälkeen tehdyt yritykset avoimuutta ja kirjanpitoa koskevien sääntöjen ja niiden valvonnan tehostamiseksi yltävät. Mitkään säännöt eivät voi korjata tällaisia toimintahäiriöitä sellaisessa yhteiskunnassa, jonka hallitsevat arvot edustavat rajoittamattoman itsekkyyden autuaaksitekevään voimaan luottavan markkinakapitalismin periaatteita.
Kun globalisaation voima pyrkii yhdenmukaistamaan markkinatoiminnan ehtoja kaikkialla maailmassa on tärkeätä, että se ei tapahtuisi tätä tuhoisaa vinosuuntausta edustavien shareholder value- ja corporate governance-mantrojen amerikkalaisversioiden pohjalta. Toivoisin, että Eurooppa ja sen unioni pystyisi parempaan vastarintaan kuin se toistaiseksi on tehnyt eikä kuvittelisi, että tie kilpailukykyisyyteen ja autuuteen kulkisi Euroopan sosiaalisemman markkinatalouden hylkäämisen kautta.
Ja että miksikö ei? Cruverinkin kirjasta saa aivan riittävästi osviittoja. Cruverinkin sivulauseessa mainittuna unelmana on ollut päästä sellaiseen elintasoon, että voisi asua turvallisesti vartioidulla asuinalueella. Sellainen yhteiskunta on sairas jossa ihmiset joutuvat pelkäämään kanssaihmisiään ja eristäytyvät huono-osaisista, jos rahatilanne sen sallii.
