Otava, 477 s., Keuruu 2003
Kun Kolehmainen Suomen maailmankartalle juoksi
Juoksiko kolme kultamitalia voittanut Hannes Kolehmainen Suomen maailmankartalle Tukholman olympialaisissa, kuten väitetään ja ehkä uskotaankin? Ossi Viidan mukaan ei, vaan tätä myyttiä ryhdyttiin propagoimaan vasta neljännesvuosisata Tukholman olympialaisten jälkeen.
Se maailma, joka vuonna 1912 oli tietoinen olympialaisista, oli varsin suppea. Niissä maissa ja piireissä, joissa olympialaiset ylipäätään noteerattiin, on Suomi varmaan tehnyt vaikutuksen yleisurheilun toiseksi parhaana mitalimaana ja koko kisojen pistetaulukossa neljänneksi yltäneenä maana. Kolmen kullan voittajana Kolehmaisella oli tässä saavutuksessa suurin yksilöosuus, mutta se ei merkinnyt sitä että hän kansainvälisesti olisi yltänyt pieneenkään kuuluisuuteen.
Tosiasiassa Kolehmainen oli Suomessakin kiistanalainen sankari. Vaikka Työväen urheiluliittoa ei ollut vielä perustettu niin työväestöä edustaneilla urheiluseuroilla oli oma profiilinsa. Kuopiolaiseen työläisperheeseen syntynyt Kolehmainen edusti vuonna 1912 tunnettua työläisseuraa Helsingin Jyryä. Kisa-Veikoista Jyryyn siirtyminen maksoi Kolehmaiselle hänen työpaikkansa. Kolehmaisen mitalit kelpasivat kyllä porvarilliselle urheiluväelle, mutta mitalintuojan tausta ja vakaumus ei. Luotiin täysin totuudenvastainen myytti Hannes Kolehmaisesta ”paimenpoikana”, mikä ammatti istui porvarilliskansallisiin mielikuviin paremmin kuin muurari. Jos Kolehmainen ei juossutkaan Suomea maailmankartalle niin hänen saavutuksensa olivat kiistattoman tärkeitä suomalaiskansallisen identiteetin ja itsetunnon rakentamiselle itsenäisyyttä edeltäneinä vuosina.
Monet suomalaiset huippu-urheilijat tunsivat noihin aikoihin vetoa Yhdysvaltoihin ja siellä avautuviin ammattiurheilijan ansiomahdollisuuksiin. Hannes Kolehmainenkaan ei palannut Tukholmasta Suomeen vaan jatkoi suoraan New Yorkiin vanhemman veljensä Viljamin houkuttelemana. Viljami oli itsekin huippujuoksija ja hän toimi nuorempien veljiensä Hanneksen ja Tatun sponsorina, managerina ja valmentajana.
USA:ssa oli lähellä että Hannes Kolehmaisesta olisi tullut USA:n kansalainen ja/tai ammattiurheilija. Kumpikaan ei onneksi toteutunut, vaan Hannes Kolehmainen saattoi edustaa Suomea Antverpenin kisoissa vuonna 1920 ja voittaa siellä maratonin kultamitalin. Se edellytti nyt irtaantumista Jyrystä ja v. 1919 perustetusta TUL:sta, joka ei sallinut jäsentensä osallistua olympialaisiin. Hannekselle ratkaisu ei ollut helppo ja hän teki sen paljolti Viljamin vaikutuksesta. Hannes ei kuitenkaan halunnut väistämätöntä välirikkoa TUL:n kanssa vaan kilpaili kisojen jälkeen myös Jyryn kilpailuissa. Tällä oli seuran taloudelle suuri merkitys, mutta se ei pelastunut Jyryä ja Kolehmaista liittokokoustason tuomiolta seuraavana vuonna.
Porvarilliselta Suomelta Hannes Kolehmainen sai palkkioksi kansalaiskeräyksellä rahoitetun maatilan Piikkiöstä. Tilan myynyt pappi huijasi sekä lahjoittajia että Kolehmaista, jota ei pysyvästi saatu turpeeseen sidotuksi. Kolehmaisesta tuli sittemmin oman urheiluvälineliikkeen omistaja ja liikkeen ajauduttua vaikeuksiin Veikkaus-yhtiön vahtimestari.
Ossi Viidan kirja noudattaa elämäkertateoksena varsin perinteistä kaavaa. Viita piirtää aika sympaattisen ja kunnioittavan kuvan ”hymyilevästä Hanneksesta” hyväntahtoisena ja muun kuin urheilumenestyksen suhteen vähän heikkotahtoisena ja johdateltavissa olevana ihmisenä. Samalla myös aikakauden kansainvälinen ja kansallinen urheilupolitiikka tulee Kolehmaisen elämänkaareen liittyen mielenkiintoisesti valotetuksi.
Mikään tyypillinen urheilusankarielämäkerta Viidan teos ei ole, vaan se on Jyväskylän yliopistossa hyväksytty väitöskirja. Ehkä siksi siinä on niitä kaipaavien pettymykseksi vähemmän tuloksia, tilastoja ja kilpailukuvauksia kuin tavallisissa mestarielämäkerroissa ilman, että se kuitenkaan tieteellisenä työnä avaisi varsinaisia uusia näkökulmia tai tuottaisi uutta tietoa.
lokakuu 2003
