Werner Söderström Osakeyhtiö 2, 1940-2003, WSOY, 591 s., Porvoo 2003
WSOY:n kulttuurisotien vuodet
Kun Kaj Häggmanin kaksiosaisen WSOY:n historian ensimmäinen osa reilu kaksi vuotta sitten ilmestyi totesin sen täyttävän todella korkeat historiankirjoituksen laatuvaatimukset. Nyt toisen osan ilmestyttyä voi todeta, että tulos on jos mahdollista vieläkin kiitettävämpi. Suurimmalle osalle kirjan ystävistä se ainakin on mielenkiintoisempi, kun valaistusta saavat tapahtumat, jotka useimmat WSOY:n tuotteiden kuluttajat muistavat ainakin otsikkotasolla.
WSOY on ollut eräänlainen kansallinen instituutio. Sellaisena se on myös itse itsensä näihin aikoihin saakka nähnyt, sekä omistajat että johtajat. Merkittäviin omistajasukuihin kuuluivat Jäntit, joista Jalmari Jäntti ehti toimia vuodesta 1914 vuoteen 1951 yhtiön toimitusjohtajana, kunnes 75-vuotiaana luovutti paikkansa pojalleen Yrjö A. Jäntille. Yrjö Jänttiä seurasi v. 1968 ensimmäisenä ei-omistavana johtajana Hannu Tarmio, joka puolestaan jäi v. 1986 vain 55-vuotiaana eläkkeelle. Hänen seuraajansa olikin sitten jo R-kirjasta palkattu Antero Siljola, ensimmäinen yhtiön johtaja jolla ei ollut sen enempää omistuksellista kuin muutakaan erityissuhdetta kirjojen kustantamiseen.
Jo toimitusjohtajavaihdokset kertovat yrityksen luonteen muuttumisesta jotain melko olennaista. Muutoksen tuuli alkoi puhaltaa jo vanhan Jäntin aikana jolloin hallintoneuvosto myös omistajiin kuuluvan Ilmari Melanderin johdolla alkoi yhä enemmän ottaa itselleen toimivan johdon tehtäviä ja valtaa. Melander tukijoineen edusti selvemmin liiketaloudellista ajattelua kuin kustantajan kulttuuripoliittista vastuuta korostavat Jäntit, vaikka hallintoneuvoston herrat myös sortuivat omassa yksityistaloudellisessa edunvalvonnassaan teettämään yhtiölle kyseenalaisia ratkaisuja.
Jänttien kulttuurinäkemys oli vanhoillis-isänmaallinen. Sodan aikana Hitlerin Taisteluni teoksen ja Jalmari Jaakkolan Suur-Suomi-henkisen Suomen idänkysymyksen näyttävä julkaiseminen ja hallintoneuvoston aktiivisen jäsenen V.A. Koskenniemen toimet antoivat yhtiölle kiusallisen leiman, josta se kuitenkin selviytyi suuremmitta vaurioitta ja puhdistuksitta. Ironista oli, että vanhoilliseksi leimautunut WSOY oli osallinen kahteen sodanjälkeiseen kirjasotaan, joissa sen julkaisemat Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu ja Väinö LinnanTuntematon sotilas saivat isänmaallisten oikeistopiirien vihat päälleen.
Tämä oli lievä alkusoitto 70-luvun alussa syntyneelle tilanteelle. Kulttuuri- ja kustannustrendejä taidokkaasti myötäillyt Tarmio joutui moniarvoisen kustannuspolitiikkansa vuoksi siinä määräin Melanderin johtaman hallintoneuvoston enemmistön hampaisiin, että se otti ja erotti Tarmion vuoden 1972 alusta. Syntyneen sodan Melander kumppaneineen hävisi. Yhtiökokouksessa niukan enemmistön saanut kirjailijoiden, henkilökunnan, Jänttien ja kulttuurisäätiöiden koalitio erotti koko hallintoneuvoston ja valitsi tilalle uuden, joka ensi töikseen otti Tarmion takaisin.
Vuonna 1976 WSOY:sta tehtiin pörssiyhtiö sillä seurauksella, että sekin 80-luvulla joutui nurkanvaltausten ja kaappausyritysten kohteeksi. Asialla olivat vuorollaan mm Henrik Kuningas, SKOP ja kilpailevan Weilin&Göösin omistanut Amer-yhtymä. Eräässä vaiheessa Otavan Heikki Reenpää toimi yhtiön tukijana kun hän välittömästi ilmoitti kilpailijalleen SKOP:in tekemästä (katteettomasta) tarjouksesta myydä Otavalle 40 prosenttia WSOY:stä. WSOY säilytti itsenäisyytensä, kiitos yhtiön suuromistajiin kuuluneiden Kordelinin säätiön, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja heidän liittolaistensa kulttuuritahdon.
Kun WSOY sitten lopulta sanoi kyllä oli kosijana Sanoma Oy, jonka kanssa yhtiö vuonna 1998 fuusioitiin uudeksi SanomaWSOY-konserniksi. On vielä liian aikaista sanoa – ainakaan Häggman ei sitä yritä tehdä – onko tämä ja miten muuttanut kustannustoiminnan luonnetta.
Häggmanin teos on vankkaa laatutyötä, jossa toimeksiantajan toiveet ja paineet eivät ainakaan millään ilmikäyvällä tavalla näy ohjanneen henkilöarvioita myöten objektiivisuutensa ja kriittisyytensä säilyttänyttä työtä. WSOY:n kaksiosainen historia on sekä talous- ja sosiaalihistoriaa että kulttuurihistoriaa parhaimmillaan.
Tammikuu 2004
