Ullstein, 320 s., Berlin 2003
Saksalainen rauhanpoliitikko Willy Brandt
Willy Brandt on monessa suhteessa ”erilainen” saksalainen ja hänen nousunsa Saksan liittotasavallan liittokansleriksi oli aikanaan tärkeätä myös saksalaisten tuskaiselle ”menneisyydenhallinnalle” – vergangenheitsbewältigung – eli itse-ymmärtävälle tilinteolle Saksan viime vuosisadan hankalan historian kanssa.
Vuonna 1913 aviottomana lapsena Lübeckissä syntynyt Herbert Fram liittyi nuorena sosialidemokraatteihin ja ehti pettyä heidän maltillisuuteensa ja tehottomuuteensa natsien nousun edessä ja liittyä pieneen vasemmistososialistiseen puolueeseen ennen Hitlerin valtaannousua. Heti Hitlerin valtaantulon jälkeen Fram lähti maanpakoon ja päätyi Norjaan. Siellä hänestä tuli norjan kansalainen Willy Brandt, joka Norjan saksalaismiehityksen jälkeen siirtyi Ruotsiin.
Ruotsista Brandt sodan päätyttyä palasi Berliiniin ja sosialidemokraatteihin, eteni ylipormestariksi ja ensimmäiseksi Saksan sodanjälkeiseksi sosialidemokraattiseksi liittokansleriksi. Virkansa jätettyään hän toimi vielä pitkään SPD:n ja Sosialistisen Internationaalin puheenjohtajana.
Helppoa tuo nousu Brandtille ei ollut. Hän sai paljon arvostusta ja kotikaupungissaan Berliinissä parhaimmillaan lähes jakamattoman kansansuosion. Hänen rauhanpoliittinen työnsä palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla. Silti hän tuon tuosta hän joutui mustaamiskampanjoiden kohteeksi, joissa aseina olivat hänen väitetty epäisänmaallisuutensa, kommunistisuhteensa, naisseikkailunsa, alkoholinkäyttönsä ja taipumuksensa hamletmaiseen epäröintiin. Huipulla ollessaan hän myös joutui eroamaan vakoiluskandaalin vuoksi, joka heitti varjonsa vähintään hänen arvostelukykynsä ylle.
Brandtista on kirjoitettu luultavasti enemmän kuin kenestäkään muusta Saksan sodanjälkeisestä johtajasta. Erlangenin yliopiston historianprofessorin Schöllgenin uuden Brandt-elämäkertateoksen liitteenä on laaja katsaus tähän mennessä ilmestyneeseen Brandt-kirjallisuuteen. Sen määrää paisuttavat Brandtin omat teokset. Niitä on kaikkiaan yksitoista. Viiden varsinaisen muistelmateoksen ohella muistakin Brandtin kirjoista löytyy omaelämäkerrallisia aineksia. Varmaa on, ettei Schöllgenin kirja jää viimeiseksi sanaksi aihepiiristä. Näin siksi, että merkittävää osaa Brandtin omasta kymmenien hyllymetrien arkistosta ei ole vielä avattu tutkijoiden käyttöön.
Gregor Schöllgenin kirja onkin enemmän eräänlainen muotokuva kuin elämäkerta. Brandtin värikkäät ja monitulkintaiset elämänvaiheet otetaan annettuina ilman varsinaista uutta alkuperäislähteisiin perustuvaa tutkimusta. Schöllgen myös arvioi Brandtin elämänvaiheita suurelta osin Brandtin omien, myöhempien muistelmien ja arvioiden näkökulmasta.
Brandtista piirtyy kuitenkin oivaltava ja syvästi inhimillinen kuva lahjakkaasta, mutta kompleksisesta ihmisestä kaikkine ansioineen ja heikkouksineen.
Helmikuu 2004
