Andre Deutsch, 305 s., Lontoo 2003
Disneylandin takapihat
Maailman suurimpiin viihdealan monikansallisiin jätteihin kuuluva Disney-yhtiö pyrkii tarkoin varjelemaan perustajansa, vuonna 1965 kuolleen Walt Disneyn mainetta. Vain kohteeseensa kunnioittavasti ja hänen elämästään tarvittavan valikoivasti kirjoittavat toimittajat ja tutkijat ovat saaneet käyttää yhtiön hallitsemaa mittavaa Disneyn omaa arkistoa. Marc Eliot on yksi niistä kirjoittajista, joilta tämä käyttö on evätty, lopputuloksen kannalta varmaan parhaaksi.
Tämä maineen varjeleminen ei ole kuitenkaan estänyt Walt Disneyn ns. pimeän puolen julkituloa. Ajoittain reippaasti alkoholia ja lääkkeitä napannut Disney ei omassa elämässään ollut sellainen amerikkalaisten keskiluokkaisten perhearvojen ruumiillistuma kuin mitä hänen tuotantonsa ja Disneyland-nostalgiansa edusti. Monet ovat myös analysoineet sitä, miten Disneyn ankeat ja väkivaltaiset lapsuudenkokemukset ja hänen omaa syntyperäänsä koskeva epävarmuutensa heijastuivat hänen tuotannossaan. Hänen pitkien piirrettyjensä – Tuhkimo, Prinsessa Ruusunen, Lumikki ym. – piilosanomia on analysoitu tässä valossa montakin kertaa.
Tosiasiassa Walt Disneyn oma luova panos hänen maailmankuulujen piirroshahmojensa synnyttämisessä oli paljon vaatimattomampi kuin mitä luullaan. Disney-yhtiön politiikkana alusta alkaen on ollut pitää todellisten tekijöiden täydellisestä anonymiteetistä kiinni. Siten esim. Carl Barksin osuus parhaimpien Aku Ankka-sarjakuvien luojana on jäänyt täysin tuntemattomaksi, muualla kuin ehkä Suomessa. Edes tässä Eliotin kirjassa, jossa muuten kerrotaan laajasti ketkä ovat olleet Disney-tuotannon luovat voimat, Barksin nimeä ei lainkaan mainita.
Walt Disneyn henkilökohtaisten traumojen heijastumien hakeminen hänen piirretyistä elokuvaklassikoistaan ei ole sinänsä perusteetonta, sillä siksi keskeinen Disneyn oma panos niiden synnyttämisessä ja muokkaamisessa on ollut. Varmemmalla pohjalla Eliot kuitenkin liikkuu käsitellessään Disneyn elämän ja toiminnan muita piirteitä.
Myös Disneyn äärioikeistolaisuus alkaen tuesta Charles Lindberghin America First-komitealle päättyen Barry Goldwaterin tukemiseen vuoden 1964 vaaleissa on ollut tunnettua. Disney ei sitä suinkaan piilotellut, vaan kantoi Goldwaterin vaalinappia ottaessaan vastaan presidentti Lyndon Johnsonin hänelle luovuttaman vapaudenmitalin. Myös Disneyn antisemitismi on tunnettua. Eliotin haastattelutietoihin perustuvan väitteen mukaan Disney olisi jopa 30-luvun lopulla jonkun kerran osallistunut USA:n piskuisen natsipuolueen kokouksiin.
Kun kongressin epäamerikkalaisuuden jahtaajat sodan jälkeen iskivät Hollywoodin saivat he Disneystä keskeisen liittolaisen. Disneyllä oli huonoja kokemuksia ammattiliitoista, joiden toimia hän vastusti leimaten ay-aktiivit kommunisteiksi. Rooseveltin New Dealin aikana Disneykin joutui taipumaan ja tunnustamaan ay-toimintaoikeudet, mutta otti tällä saralla kärsimänsä tappiot sodan jälkeen takaisin korkojen kera. Mustalistatuilla ei ollut asiaa Disneyn studioille.
Marc Eliot on kaivanut esiin myös vähemmän tunnettuja tietoja Disneyn poliittisesta toiminnasta. Hän toimi näet FBI-pomon J. Edgar Hooverin luottomiehenä ja erityisagenttina Hollywoodissa vuodesta 1940 lähtien.
Eliotin kirja on ilmestynyt ensimmäisen kerran jo kymmenen vuotta aiemmin. Se keskittyy juuri Walt Disneyn elämään, mutta sisältää loppuluvussaan katsauksen Disney-yhtiön myöhempiin vaiheisiin. Niitä ovat sävyttäneet monet katkerat valtataistelut jne. Ensin olivat vastakkain yhtäältä Walt Disneyn miehet – naisia ei Walt Disneyn aikana yhtiön johtotehtävissä koskaan ollut – ja toisaalta hänen vanhemman veljensä Royn luotetut. Jos Walt oli yrityksen visionääri ja määritteli sen julkisen kuvan, niin Roy oli se jonka maanläheisemmät liikemieskyvyt pitivät firman hengissä vaikeimpienkin aikojen yli. Tarvittiin myös Royn pojan Roy E Disneyn johtama valtataistelu 80-luvulla, jossa Walt Disneyn adoptiotyttären mies Ron Miller korvattiin sittemmin legendaarisen maineen rahantekijänä (ei vähiten omien henkilökohtaisten etujensa maksimoijana) saavuttaneella Michael Eisnerilla.
Helmikuu 2004
