Suomentanut Marketta Klinge, WSOY, 630 s., Juva 2004
Poliittinen Runeberg ja Klinge
Johan Ludwig Runebergin syntymän 200-vuotispäivä viime kuussa huomioitiin laajoin ja asiaankuuluvin juhlamenoin. Keskeisiä juhlijoita oli Matti Klinge, jonka merkittävin panos juhlintaan on tuore teos Poliittinen Runeberg. Kyse ei ole uudesta elämäkerrasta vaan nimensä mukaisesti Runebergin aatteelliseen kehitykseen keskittyvä tutkimus.
Runeberg asetti jo varhain tavoitteekseen tulla Suomen kansallisrunoilijaksi, missä hän myös onnistui. Kansallisrunoilijana hänestä samalla tuli elävää runoilijaa suurempi legenda ja pitkäikäisempi instituutio, jota jälkipolvet ovat käyttäneet tavalla, joka kulloinkin on vastannut Suomen kansallisen eliitin tarpeita.
Matti Klingen suuri ansio historioitsijana on, että hän pyrkii tarkastelemaan henkilöitä ja tapahtumia niiden oman ajan yleiseurooppalaista aatetaustaa, kirjallisuusvirtauksia ja tapahtumia vasten. Tämä johtaa aihepiirinsä hyvin hallitsevan kirjoittajan paikoin herkulliseen polemiikkiin muiden Runeberg-tutkijoiden ja heidän omaan aikaansa ja pyrkimyksiinsä sidottujen näkemystensä kanssa.
Klinge on joka suhteessa kotonaan 1800-luvun keisariajan miljöössä, jossa keisarillisen Aleksanterin yliopisto oli kaiken keskipiste. Tämä on ainakin se käsitys, joka Klingen kuvauksen perusteella helposti syntyy. Runebergkin, vaikkei koskaan professuuria hoitanutkaan, oli monin tavoin sidoksissa yliopistoyhteisöön. Säätyläisten ulkopuolelle jäänyt kansa oli Runebergille – ja epäilen että Klingellekin – kokoelma joskus värikkäitäkin ja hauskoja, mutta pohjimmiltaan anonyymejä tyyppejä ja uskollisia alamaisia, joita Vänrikki Stoolin tarinoissa oivallisesti kuvataan.
Klingen sympatiat ovat peittelemättömästi taitavaa tasapainoilua Ruotsin ja Venäjän välillä harjoittaneen lojaalikonservatiivisen Runebergin puolella, joka oli aktiivisesti torjumassa eurooppalaisia vapaus ja demokratia-aatteita Suomessa. Runeberghan tunnetusti oli rakentamassa kuuluisaa Floran päivän juhlaa v. 1848, jossa Maamme-laulu ensimmäistä kertaa esitettiin kosteissa juomingeissa, ja joka tehokkaasti kanavoi ylioppilaiden mahdolliset kumoustunnot keisarivallan kannalta harmittomaan maisemaisänmaallisuuteen.
Klingen sympatiat johtavat hänet selittämään parhain päin myös Porvoon kymnaasin kurinpitoskandaalin, jossa Runebergin patukankäyttö johti oppilaiden joukkoeroon. Jos Runebergin kurinpito oli, kuten Klinge sitä selittää, vain ajalle tyypillistä niin miksi siitä sitten nousi niin poikkeuksellinen skandaali?
Kuten Klinge toteaa, oli Suomi Runebergille moraalinen, ei historiallinen käsite. Myös kuvatessaan Vänrikki Stoolin runoissa Suomen sotaa tekijä käytti runoilijan vapauttaan moraalisiin ja poliittisiin tarkoituksiinsa hyvin itsekin tietoisena siitä, etteivät jotkut hänen kuvaamistaan musta-valkoisista sankareista ja pettureista välttämättä saamaansa kohtelua ansainneet.
maaliskuu 2004
