Verso, 150 s., New York 2000
Kuka kaipaa Clintoneita?
Christopher Hitchens on alunperin englantilainen, nykyisin USA:ssa asuva journalisti, jonka on kirjoittanut ensiluokkaisia kirjoja mm Henry Kissingeristä ja George Orwellista. Tämä Hitchensin Bill ja Hillary Clintonista kirjoittama kirja on ilmestynyt jo muutama vuosi sitten Clintonin presidenttikauden vielä jatkuessa. Se on kuitenkin edelleen lukemisen arvoisen tiivis muistutus siitä, miksi George W. Bushin presidenttiyteen tuskaantuneiden ei kannata haikailla takaisin juuri Clintonin aikoihin, ei myöskään naispuolisen version muodossa.
On hyvä palauttaa mieliin, että jos George W. Bush on tänään polarisoinut amerikkalaiset kahteen leiriin, Bushin puolesta tai häntä vastaan, niin samankaltainen asetelma syntyi jo Clintonin kaudella. Molemmat jakolinjat kulkevat pitkälti kahden puolueen, republikaanien ja demokraattien kannattajien kesken. Sekin on uutta amerikkalaisessa politiikassa, jossa aiemmin liittoutumat helposti ylittivät puoluerajat milloin liberaalinen demokraattien ja milloin vanhoillisten demokraattien toimesta. Nyt ainakin edelliset ovat kutakuinkin kadonneet.
Puoluepolitiikka pelasti Bill Clintonin viraltapanolta kongressissa nostettujen virkasyytteiden perusteella. Demokraatit onnistuivat kokoamaan rivinsä republikaanien puoluepoliittiseksi miellettyä moralisoivaa hyökkäystä vastaan. Kuitenkaan kysymys ei ollut Bill Clintonin holtittomasta seksuaalikäyttäytymisestä, vaan totuuden peittelemisestä ja suoranaisesta valehtelusta, samoin kuin vaalirahoitusta säätelevien lakien rikkomisesta. Tosin Clintonin seksuaalikäyttäytymisenkin puiminen olisi Hitchensin mukaan voinut olla perusteltua, jos hänen todennäköisesti tosina pitämät raiskaustapauksia koskevat syytökset Clintonin aiemmilta vuosilta olisi nostettu tutkintaan.
Hitchens arvioi murskaavasti niin Clintonien persoonaa ja moraalia kuin heidän politiikkaansakin. Koko Clintonin presidentinvaalikampanja perustui siihen, ettei häntä olisi voitu leimata vasemmistolaiseksi ja tai muuten liian hentomieliseksi. Sen vuoksi hän Arkansansin kuvernöörinä salli syvästi kehitysvammaisen mustan murhaajan teloituksen juuri vaalien alla. Kun Clinton allekirjoitti Yhdysvaltain historian rajuimman sosiaaliturvaleikkauslain ei se tapahtunut suinkaan vastentahtoisesti vaan tietoisesti ”uusien demokraattien” ohjelmaa toteuttaen. Ulkopolitiikassa Clintonin hallinto Hitchensin mukaan harjoitti unilateralistista voimapolitiikkaa, jonka ajoitus ja muodot usein perustuivat presidentin oikeudellisten ja sisäpoliittisten vaikeuksien helpottamiseen, kuten kemiallisten aseiden valmistamisesta syytetyn, mutta viattomaksi lääketehtaaksi osoittautuneen laitoksen täsmätuhoamiseen Sudanissa.
Hitchens käsittelee Clintonin pariskuntaa tasaveroisesti. Monin esimerkein hän haluaa osoittaa, että (myös) Hillary Clinton on lähes patologinen valehtelija. Lievin Hitchensin esittämä esimerkki on se, miten Hillary vieraillessaan Uudessa Seelannissa kertoi, että hän on saanut nimensä uusseelantilaisen Mount Everestille ensimmäisenä nousseen Edmund Hillaryn kunniaksi. Kaunis tarina, paitsi että Hillary Rodham on syntynyt monta vuotta ennen Sir Edmundin urotekoa, jolloin kukaan Yhdysvalloissa ei ollut hänestä kuullutkaan.
Hitchens on sen verran tasapuolisuudestaan tunnettu ja tunnollinen journalisti, ettei häntä voi leimata republikaanien asiamieheksi, vaan paremminkin vasemmistosta tulevaksi arvostelijaksi. Kirja olisi vielä mielenkiintoisempi, jos Hitchens olisi myös etsinyt selitystä Clintonien ainutlaatuiselle hurmausvoimalle, joka kaikista Hitchensin esittämistä faktoista ja väitteistä huolimatta saa entisen presidenttiparin kannattajat täydellisesti torjumaan kaikenlaisen Clintoneihin kohdistuvan arvostelun.
toukokuu 2004
