Acta Universitatis Stockholmiensis, 592 s., Tallinna 2004
Hiljainen alistuminen neuvostomiehitykseen
Magnus Ilmjärven tuore väitöskirja on mielenkiintoinen esimerkki lähialueyhteistyöstä historiantutkimuksen alalla. Tekijä on virolainen ja väitöskirja on painettu Tallinnassa, sen on kustantanut ruotsalainen kustantamo, se ilmestyy Tukholman yliopiston julkaisusarjassa ja se tarkastetaan Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa, joka väitöstilaisuuden järjesti. Väitöskirjan tärkeimmät lähteet ovat venäläisissä arkistoissa.
Syy tähän moninaisuuteen ei ole yksinomaan historiatieteen avoin kansainvälisyys, vaan enemmänkin ahdas nationalismi, joka tekee Ilmjärven kaltaisen kriittisen tutkijan työn Virossa vaikeaksi. Viron miehitykseen vuonna 1940 johtanut kehitys ja virolaisten oma osuus asiassa on edelleen niin arka asia, että avoin ja objektiivisuuteen pyrkivät tutkimus ei ole maassa helppoa. Siitä kertoo jo Martti Turtolan erinomaisen ja tasapainoisen Konstantin Päts-elämäkerran virossa saama vastaanotto. Kaikki eivät pitäneet siitä, että sotaa edeltäneen Viron viimeisen presidentin oudoista liiketoimista ja kummallisista kytkyistä Neuvostoliittoon. Ilmjärven mukaan joissain arvosteluissa Turtolaa olisi moitittu liiallisesta arkistojen penkomisesta sen sijaan että olisi pohjannut työnsä emigranttien muistelmakirjallisuuteen.
Baltian maiden itseymmärrys ensimmäisen itsenäisyyskautensa historiasta perustuu kanonisoituun totuuteen suurvaltojen pelinappuloiksi joutuneista pikkuvaltiosta, joiden moitteettomasti toimineet johtajat tekivät parhaansa kansakuntansa itsenäisyyden turvaamiseksi. Tähän kuvaan ei sovi muistuttaa siitä, että Liettua jo vuodesta 1926 ja Latvia ja Viro vuodesta 1934 olivat autoritaarisesti johdettuja diktatuureja. Vaikka niitä ei vallankäytön kovakouraisuudessa voikaan verrata Hitlerin Saksaan ja Stalinin Venäjään, niin pehmeäkin diktatuuri ja sen käyttämä sensuuri heikensivät näiden maiden kansalaisten halukkuutta ja mahdollisuutta vastustaa itsenäisyyden menetykseen johtanutta politiikkaa.
Baltian maat eivät 20- ja 30-luvullakaan olleet mitään identtisiä kolmosia. Liettua, jossa Puola ja osin Saksa nähtiin päävihollisina, orientoitui koko ajan verrattain neuvostoystävällisesti. Viron valtiojohto taas orientoitui 30-luvun lopulla Saksaan. Mihinkään merkittävään keskinäiseen koordinaatioon solidaarisuudesta puhumattakaan maat eivät kyenneet.
Eniten mielipahaa ovat Virossa herättäneet Ilmjärven hankkimat yksityiskohtaiset tiedot siitä, miten Konstanin Päts sai esim. kansanedustajatulonsa moninkertaisesti ylittäneitä ja salassa säännöllisesti maksettuja palkkioita Neuvostoliiton omistaman öljysyndikaatin juridisena konsulttina toimimisesta. Vastaavasti myös useat johtavat poliitikot Liettuassa ja Latviassa olivat neuvostorahan korruptoimia.
Avoin kysymys on, vaikuttiko tämä ja miten siihen, että keskeiset balttijohtajat niin hampaattomasti antautuivat Neuvostoliiton vaatimuksille syksyllä 1939 ja kesällä 1940. Se että he vähintäänkin olivat alttiita kiristykselle ja päätöksillään antoivat muodollisen legitimiteetin Neuvostoliiton miehitykselle jää tosiasiaksi.
On kiitettävää, että uuden polven historiantutkijat Baltiassakin uskaltavat ja osaavat käydä kiihkottomasti ja kriittisesti läpi näiden maiden historian kipeimpiäkin kohtia. Sanomattakin on selvää, etteivät Baltian johtajien inhimillinen epätäydellisyys ja virheet tee Neuvostoliiton toimia Baltian maiden miehittäjänä millään tavoin oikeutetummaksi, vaikka selittääkin sitä helppoutta jolla Stalin lopulta suunnitelmansa sai toteutettua.
Ilmjärv on tehnyt perusteellista työtä. Teksti on kuitenkin melko raskassoutuista eikä lukemisen sujuvuutta helpota se, ettei englanti ole tekijän äidinkieli.
kesäkuu 2004
