Basic Books, 357 s., New York 2004
Myytti liberaalista amerikkalaismediasta
Meillä Euroopassa on ollut mahdollisuus seurata reaaliaikaisesti toiseen Irakin sotaan johtanutta kehitystä sellaisten tiedotusvälineiden kautta, jotka eivät ole olleet suoranaisia osapuolia. Enimmäkseen ne ovat vaikeissakin paineissa – myös ja nimenomaan Englannissa – suurin piirtein pitäneet ohjanuoranaan objektiivista analyysia ja uutisointia jota välineiden omistajien tai edes päätoimittajien omat ennakkoluulot eivät ole kohtuuttomasti päässeet ohjaamaan.
Kun Yhdysvaltain ulkoministeri Colin Powell piti suoraan televisioidun dramaattisen puheensa YK:n turvallisuusneuvostossa viime vuoden maaliskuussa tarkoituksenaan vakuuttaa maailma Irakin joukkotuhoaseiden olemassaolosta ja Saddam Husseinin yhteyksistä terrorismiin oli eurooppalainen media alusta pitäen skeptinen ja toi raportoinnissaan selvästi esiin sen, miten heikkoon tai olemattomaan todistusaineistoon väitteet perustuivat. Sen sijaan amerikkalaismedia, vain muutaman kunniallisin poikkeuksin, levitti väitteitä kiistattomina totuuksina ja asetti vielä niitä epäilleiden isänmaallisuuden kyseenalaiseksi. Jälkeenpäin osa mediasta on sentään osannut hävetä rooliaan hallituksen Irak-propagandan kritiikittöminä levittäjänä. Lopputulos kuitenkin on, että amerikkalaisten enemmistö edelleenkin elää siinä käsityksessä, että Saddamilla oli jotain yhteyksiä Al Qaidaan, vaikka usko joukkotuhoaseiden löytymiseen on jo hiipumassa.
Se että tällainen mediakäyttäytyminen voi edelleenkin herättää kummastusta johtuu mediatutkija Eric Altermanin mukaan siitä, että niin monet uskovat vielä myyttiin liberaalien – mikä amerikkalaiskontekstissa tarkoittaa ”vasemmistolaista” – hallitsevasta asemassa amerikkalaismediassa. Alterman osoittaa perusteellisessa ja yksityiskohtaisin esimerkein varustetussa kirjassaan, ettei tällainen käsitys, jos se koskaan on ollut oikeutettu, ole ainakaan vuosikymmeniin monestakaan syystä vastannut todellisuutta.
Mediakenttä on ensinäkin yhtäältä keskittynyt ja toisaalta pirstaloitunut. Keskittymistä on merkinnyt suurten mediakonsernien markkinaosuuksien kasvua. Rupert Murdoch – nykyisin Yhdysvaltain kansalainen – on iso kunkku myös USA:n mediamaailmassa. Kuten Alterman häneen ja muihin suuromistajiin viitaten muistuttaa, ”you are only as liberal as the man who owns you”. Pirstaloitumista on taas edistänyt uusien kaapelitelevision ja internetin kaltaisten välineiden kasvu. Se on osaltaan myös merkinnyt konservatiivien asemien vahvistumista. Paikallisradiossa heidän asemansa on myös perinteisesti vahva. Paikallisradion oikeistoguruista kansainvälistäkin kuuluisuutta on saavuttanut ylipainoinen rääväsuu Rush Limbaugh. Sallittakoon tässä tällainen henkilöönkäyvä esittely, koska se on Limbaughin omien kommenttien tavaramerkki.
Altermanin keskeisin teesi on, että ne tiedotusvälineet – alkaen sellaisista instituutioista kuin New York Times tai Washington Post – joita Yhdysvalloissa ja maan ulkopuolella on totuttu pitämään liberaaleina medioina, eivät todellisuudessa sellaisia enää ole. Koko mielipideilmasto on USA:ssa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana siirtynyt oikealle. Yhä paremmin järjestäytyneet konservatiivit ovat myös ottaneet maalitaulukseen vapaamielisen lehdistön ja sen väitetyn vasemmistokallistuman sillä seurauksella, että liberaalit ovat joutuneet pelästyneinä perääntymään ja antamaan palstatilaa ja lähetysaikaa oikeistolaisille kolumnisteille ja kommentaattoreille. Oikeistohyökkäys on onnistunut jo siinä määrin, että konservatiivit hallitsevat mediakenttää myös ns. liberaalisissa medioissa, kuten Alterman laajaan aineistoon ja monien esimerkkitapausten läpikäyntiin nojaten osoittaa.
Alterman ei kiistä, etteivätkö demokraattien kannattajat olisi selvänä enemmistönä toimittajien keskuudessa. Kuitenkin viime presidentinvaaleissa se ei millään tavoin näkynyt ainakaan Al Gorea suosivana raportointina. Paremminkin oli niin, että toimittajakollektiivi koki Goren kylmänä, itsevarmana ja etäisenä ihmisenä ja antoi kielteisen käsityksensä värittää koko vaalikampanjanaikaista uutisointia, samalla kun Bush käsiteltiin uskomattoman helläkätisesti.
Kuten muistetaan Bush sai vähemmän ääniä kuin Gore, mutta voitti ääntenlaskun. Amerikkalaismedia ei juurikaan ollut kiinnostunut selvittämään sitä miten temppu pohjustettiin Floridassa – se jäi brittitoimittaja Greg Palastin ansioksi – ja julisti ääntenlaskun vielä jatkuessa Bushin ennenaikaisesti voittajaksi, juuri kuten Bushin median johdattamisessa ylivertainen kampanjaorganisaatio halusikin.
heinäkuu 2004
