Phoenix, 533 s., Lontoo 2003
Pehmeä ja väärinymmärretty fasisti?
Italian diktaattori ja kaikkien fasististen itsevaltiaiden esikuva Benito Mussolini oli oikeastaan aina vasemmistolainen sosialisti, joka joutui ottamaan vallan äärivasemmiston uhkaaman Italian sekasortoisten olojen järjestämiseksi ja joka käytti valtaansa tarpeetonta väkivaltaa välttäen. Itse asiassa Mussolini tuomitsi jyrkästi kaikki fasistien ylilyönnit ja Hitlerin seuraankin hän ajautui vain siksi, että ranskalaiset ja ennen muuta englantilaiset olivat niin typeriä, etteivät ymmärtäneet Mussolinin halua viedä sivistystä Abessiniaan.
Mikään rasisti ei Mussolini ollut, johtavissa fasisteissa oli myös juutalaisia ja yksi pitkäaikaisimmista Mussolinin monista rakastajattarista oli juutalainen. Mussolini omaksuikin juutalaisvastaisen lainsäädännön vasta myöhään 30-luvun lopulla saksalaisten vaikutuksesta, mutta ei luovuttanut Italian juutalaisia tuhoamisleireille. Ranskan juutalaisiakin hän pelasti paljon enemmän kuin Oskar Schindler.
Vaikka Mussolini olikin kansansa rakastama niin hän oli kuitenkin myös pettureiden ja vihollisten ympäröimä. Kuningas ja fasistien suurneuvoston enemmistön petturit syrjäyttivät hänet syksyllä 1943. Mussolini kuitenkin palautettiin valtaan Hitlerin kommandojen vapauttamana Hitlerin suojattina Pohjois-Italian fasistisen Salon tasavallan muodollisena johtajana.
Kaikki edellä pitää paikkansa, jos uskoo historiantutkijoitten vakiintuneita totuuksia kyseenalaistavaan revisionistiseen koulukuntaan kuuluvaa brittitutkija Nicholas Farrelia.
Saattaa olla, että että Mussolinia on joskus käsitelty yksipuolisesti vain demonisoituna diktaattorina. Yhtä lailla on niin, ettei myöskään Mussolinin vastustajia kannata idealisoida, ei varsinkaan sitä kommunisteilta käskynsä saanutta epämääräistä partisaanijoukkoa, joka huhtikuussa 1945 ilman oikeudenkäyntiä teloitti antautuneen Mussolinin ja hänen viimeisen rakastajattarensa Clara Petraccin ja ripusti heidän ruumiinsa pää alaspäin bensa-aseman katokseen.
Mussolinin maineenpalautus, jos se nyt on ollut Farrellin tarkoitus, on kuitenkin epätoivoinen tehtävä. Farrell on myös sillä tavoin rehellinen tutkija, että hänen laajasta ja kattavasti dokumentoidusta tekstistään voi päätyä myös Farrellin tulkinnoista poikkeaviin johtopäätöksiin. Mussolini ei varmaan ollut häntä Farrelin mukaan loppuun saakka ihailleen Hitlerin veroinen psykopaatti. Silti hänestä ei saa salonkikelpoista vahvaa johtajaa, joka vain poikkeusoloissa turvautui koviin otteisiin.
Mussolinin ominaisuuksiin kuului myös naisten brutaali alistaminen. Farrell kertoo ohimennen Mussolinin ihastelleen Nietschen näkemyksiä ruoskan käytöstä naisiin, mutta ei kerro sovelsiko hän käsitystään myös käytäntöön. Naiset olivat Mussolinille käyttöesineitä ja yhdyntä heidän kanssaan muistutti raiskausta. Mussolinin ei kuitenkaan tarvinnut Berijan tavoin lähettää salaista poliisiaan hakemaan itselleen uhreja – niitä naisia, jotka suorastaan jonottivat päästääkseen hänen luokseen riitti muutoinkin.
tammikuu 2005
