Nation Books, 468 s., New York 2003
Punikki ja musta lista
30-luvun suuri pulakausi miljoonien työttömien armeijoineen ja fasisimin nousu loi monien epämääräisesti radikaalien ja oikeudenmukaisempaa ja sosiaalisempaa yhteiskuntaa halunneiden mieliin tilanteen, jossa valinta näytti olevan fasismin ja kommunismin välillä. Vaikka kommunismi ei Yhdysvalloissa koskaan minkäänlaiseksi joukkoliikkeeksi yltänyt, oli sillä kuitenkin yllättävän paljon vetovoimaa intellektuellien keskuudessa yleensä ja aivan erityisesti Hollywoodissa.
Hollywoodin elokuvateollisuus oli erityisen kiitollinen kohde sodanjälkeiselle julkisuushakuiselle mccarthyismille. Legendaarisiksi nousivat kongressin antiamerikkalaista toimintaa tutkineen komitean kuulustelut. Niiden tarkoituksena oli ensin paljastaa miten kommunistit olivat soluttautuneet Hollywoodin ja vaikuttaneet kommunismia myötäilevien elokuvien tuottamisen hyväksi ja sitten puhdistaa nämä kumoukselliset koko elokuvateollisuudesta.
Komitean ensimmäisinä haastettuina oli sittemin ”Hollywoodin kymmenikkönä” tunnettu ryhmä käsikirjoittajia ja elokuvaohjaajia. Ne jotka kieltäytyivät yhteistyöstä komitean kanssa eivätkä suostuneet nimeämään tuntemiaan kommunisteja tuomittiin oikeuden halveksunnasta vankilaan. Ilman mitään oikeudenkäyntiä ja todisteita paljon suurempi joukko joutui elokuvateollisuuden mustalle listalle eikä heillä pariinkymmeneen vuoteen ollut mahdollisuutta omalla nimellään tehdä mitään töitä Hollywoodissa. Iso osa lahjakkaimmista elokuvatyöntekijöistä joutui tosiasialliseen maanpakoon Eurooppaan.
Norma Barzman jäi elokuvakäsikirjoittajana tunnetumman miehensä Ben Barzmanin varjoon, mutta on ilmeisesti osallistunut keskeisesti miehensäkin töihin. Ben Barzman yritettiiin myös haastaa antiamerikkalaisuutta tutkineen komitean kuulusteluihin, mutta hän onnistui välttelemään haastemiestä mm. asuntoa vaihtamalla. Tältä ajalta Norma Barzman kertoo, miten tuntematon Norma Jean Bakeriksi esittäytynyt nainen ajoi heidän asuntonsa eteen Los Angelesissa kertomaan, että muutaman korttelin päässä sheriffit pysäyttelivät autoja ja kyselivät, olivatko kuljettajat matkalla heidän osoitteeseensa. Barzmanit olivat järjestäneet aatetovereittensa kanssa kotonaan kokouksen, jossa oli tarkoitus keskustella solidaarisuustoimista Hollywoodin kymmenikön puolesta. Se oli kuitenkin samana aamuna peruttu, mutta tieto tästä ei ollut kulkeutunut sheriffeille. Mainittakoon, että varoituksen toimittanut Norma Jean Baker tuli sittemmin tunnetummaksi Marilyn Monroen nimellä.
Barzmanit muuttivat Eurooppaan, missä he työskentelivät Englanissa, Ranskassa ja Italiassa elokuvakäsikirjoittajina, mm. yhteistyössä toisen maanpakolaisen Joe Loseyn kanssa. Euroopassakin USA:n hallitus järjesti heille vaikeuksia. USA:n lähestystö takavarikoi (laittomasti) Norma Barzmanin passin niin, ettei tämä seitsemään vuoteen voinut matkustaa Ranskan ulkopuolelle.
Barzmanit olivat, kuten myös useimmat sen kiistäneet epäillyt, kommunistisen puolueen jäseniä. Hollywoodin ”kommunisteja” on tosin vaikea yhdistää 30-50-lukujen neuvostotodellisuuteen, josta heillä ei ollut mitään käsitystä. Useimpien kommunismi oli romanttisen idealismin sävyttämää ja perustui siihen, että kommunismin uskottiin olevan fasismin tärkein vastavoima. Eikä puoluekurikaan ollut kovin pitävää, esim. iso osa Hollywoodin kommunisteista uhmasi puolueen kieltoa psykoanalyysiin turvautumisesta. Norma Barzman ei Euroopassa enää liittynyt poliittisiin puoluejärjestöihin, mutta kertoo tehneensä lopullisen pesäeron kommunismiin vasta vuonna 1968. Aika myöhään, kuten hän itse toteaa.
Aate on kuitenkin täysin sivuosassa Barzmanin muistelmateoksessa. Kirja ei ole poliittista vaan paremminkin kulttuurihistoriaa ja sitä sävyttää tekijän tarkka asioiden ja ihmisten havainnointi sekä liiallisen tosikkoimaisuuden karttaminen.
tammikuu 2005
