Tammi, 403 s., Pieksämäki 2004
Elämä voittaa jos ihmisiä harvennetaan
Voisiko elämä voittaa on kokoelma lähinnä 1990-luvulla mm Suomen Kuvalehdessä, Suomen Luonnossa, Elonkehässä ja Vihreässä Langassa julkaistuja Pentti Linkolan artikkeleita. Vaikka muodolliset aiheet vaihtelevat niin yhdestä ja samasta sanomasta on kaikissa kyse: elämän, siis luonnon ja ihmisen (tässä järjestyksessä) pelastamisen mahdollisuudesta.
Kirjan merkittävin ja eräänlainen avainartikkeli Linkolan ja linkolalaisuuden ymmärtämiseen on Väinö Linnan päivillä pidetyn esitelmän pohjalta Hiidenkivi-lehdessä v. 2000 julkaistu artikkeli Mietteitä ja muistoja vanhasta sivistyneistöstä – näkökulma vuosisadan aatehistoriaan.
Väinö Linnan Linkola kuittaa lyhyesti hyvänä kertojana, vaikkei hän upseereita eikä vanhaa sivistyneistöä ymmärtänytkään. Kansanihmistenkin kuvaus on vino ja ihannoitu, ”roskaväki on aliedustettu”. Linna ehkä antoi kansan syville riveille omanarvontunnon, mutta ei se leipään ja sirkushuveihin kiintynyttä kansaa mitenkään muuttanut. Linna itse kuitenkin saa armon hyvänä esimerkkinä säätykierrosta, kun hänen loppukautensa esseet olisivat voineet olla ”melkeinpä jonkin vanhan suvun humanistitutkijan kynästä”.
Linkola itse on tällainen vanhan hyvän suvun edustaja ja siitä hyvin itsetietoinen. Saattaahan hän ilman itseironian häivääkään oikaista jotain kriitikkoaan huomauttamalla, että ”kirjoitan yksi tai kaksi juttua vuodessa, ja ne ovat niin mietittyjä, pohdittuja ja tutkittuja, ettei erehtymisen mahdollisuutta ole”. Pentti Linkolan isoisä oli kansleri Hugo Suolahti ja isosetä lääkintakenraalimajuri Eino Suolahti. Edellinen kunnostautui kokoomuspoliitikkona, jälkimmäinen IKL:n kannattajana. Jos isoisä vastasi hyvin Linkolan sivistyneistö-ihannetta niin isosedän kiihko oli sitä luokkaa, että Linkolankin mukaan joistain sivistyneistön ihanteista, ainakin suvaitsevaisuudesta, oli luovuttava kun temperamentti tuli tielle. Tässä kohdin Linkola tosin tunnustaa olevansa lähempänä isosetäänsä kuin isoisäänsä. Varmaan myös siinä suhteessa, ettei Linkola tunne mitään myötätuntoa kansalaissodan punaisilla teloitettuja kohtaan, merkitsihän valittu teloitusten ja nälkäleirien linja nytkin kovin vähäisiä uhreja.
Isosetä kantoi kuitenkin Linkolan mielestä vastuuta kansakunnasta komeasti ja sivistyneistä käytöstavoista kiinni pitäen. Tätä taustaa vasten Linkola pitääkin melkoisen ”yllättävänä”, että Eino Suolahti suostui kesällä 1942 huvilallaan isännöimään SS-reichsführer Heinrich Himmleriä tämän Suomen lomamatkalla. Todellinen sivistyneistöhän Linkolan mukaan katsoi natsinousukkaita nenänvartta pitkin.
Linkolaa on usein nimitelty ekofasistiksi. Etiketti ei ole istuva, eikä vain siksi ettei hän pidä natsinousukkaista. Demokraatti Linkola ei tietenkään ole, vaan demokratia on hänelle ”kaikista tunnetuista onnettomin yhteiskuntajärjestelmä, tuhon raskas rakennuskivi”. Linkolalla on oma viisi vuotta sitten Suomen Kuvalehdessä julkaistu yhteiskunnallinen ohjelmansa, joka perustuu viisaan eliitin diktatuuriin.
Linkolan hahmottamaa yhteiskuntamallia ei ole missään vielä kokeiltu, mutta lähemmäksi tulee Pol Potin Kamputsea. Linkola kertoo hyväksyvästi, miten Pol Potin johtama Ranskassa opiskellut ”älymystöryhmä” – joka Linkolalla helposti samastuu sivistyneistöön – otti vallan ja arvioi ”ainoaksi mahdollisuudeksi väestön purkamisen maaseudulle kuokat käsissä”. Sitä että tällä tiellä murhattiin tai muuten kuoli kaksi miljoonaa ihmistä ei Linkola mainitse, mutta ei hänellä ilmeisesti mitään tälläkään tavoin toteutettua väestöharvennusta vastaan ollut.
Artikkelikokoelmassa on myös paljon arkisemmin luontoa ja siinä tapahtuneita muutoksia käsitteleviä kirjoituksia. Niissä kritiikistä osansa saavat niin tehometsänhoito kuin kissaihmisetkin, jotka ovat tuoneet Suomen luontoon täysin sopimattoman pedon maahamme.
Kirjan ensimmäinen artikkeli käsittelee Karjalaa ja lyö siinä hätkäyttävän teesin itärajastamme pöytään. Rajan toisella puolella helvetti, toisella paratiisi, eikä Linkolan helvetti ole luovutettu Karjala vaan nykyinen Suomi. Paratiisi on suloisessa luonnonsovussa elävä Karjala, jossa vinojen ja hajoavien tönöjen rinnalla stalininaikainen kerrostalokin saa armon, kun se avoimista ovista pääskyt lentelevät sisään ja ulos, puut ja pensaat törkkivät seiniä ja yrittävät akkunoista sisään. ”Ihminen suostuu kerrankin olemaan yhtä luonnon kanssa. Länsimainen luonnonystävä on lopullisesti myyty.” Tämän kanssa on linjassa se, että kirjan lopussa Linkola nimeää Yhdysvallat maailman pahimmaksi roistovaltioksi ja vetää yhtäläisyysmerkit Hitlerin ja Bushin yli-ihmismyyttien välille, ”erona sentään se, että saksalaisilla oli käsitykselleen vähän katettakin”.
Ei ole ihan helppoa arvioida, kuinka tosissaan Linkola ihmisten valtaenemmistöä puistattavine ekoutopioineen ja provokatorisine teeseineen on. Linkola on tunnetusti kiivas mies kun sille päälle sattuu, mutta on vaikea kuvitella hänen kuitenkaan käyttävän kirvestä muihin ihmisiin. Sanan säilä, jonka käytössä Linkola on etevä, on toistaiseksi riittänyt. Tosikon maineestaan huolimatta Linkola osaa tilaisuuden tullen käyttää myös huumoria aseenaan. Ehkä hän sittenkin pohjimmiltaan on humanisti vastoin tahtoaan?
helmikuu 2004
