Edita, 376 s., Helsinki 2005
Minä, Ike ja rauhanpuolustajat
80-luvun alussa, presidentti Urho Kekkosen kauden lähestyessä loppuaan käytiin Suomessa kovaa kamppailua siitä kuka nousisi Kekkosen seuraajaksi. Neuvostoliitto oli vielä voimissaan eikä sen vajaan kymmenen vuoden kuluttua tapahtuneesta romahduksesta kukaan uneksinut. Päinvastoin, Suomessa oltiin Kekkosen kaudella opittu, että tie valtaan ja asemiin aukeni vain niille, jotka olivat ensin onnistuneet saavuttamaan sekä Kekkosen että Neuvostoliiton luottamuksen. Kokoomus, joka perinteisesti ja pitkään oli käynyt taistoja molempia vastaan, oli tämän opin 80-luvun alussa Ilkka Suomisen puheenjohtajakaudella sisäistänyt.
Yhdeksi keinoksi kokoomuksen hallituskelpoisuuden edellytyksenä nähtyjen neuvostosuhteiden kehittämiseen kokoomuksessa nähtiin Kokoomuksen Nuorten Liiton liittäminen Suomen rauhanpuolustajien jäseneksi. Neuvostoliiton ulkopolitiikan palveluksessa toimineen Maailman rauhanneuvoston suomalainen jäsenjärjestö oli muihin vastaaviin järjestöihin nähden poikkeuksellisen laajapohjainen. Se että niin monet ei-kommunistitkin olivat mukana rauhanpuolustajissa perustui useimpien osalta paljon enemmän reaalipoliittiseen laskelmointiin kuin erityiseen haluun olla rauhantyötä tekemässä. Näiden ei-kommunistien ei myöskään sallittu millään tavoin horjuttaa järjestöä tiukasti hallussaan pitäneiden taistolaiskommunistien valta-asemia.
KNL:n liittämistä rauhanpuolustajiin ajoi ennen kaikkea liiton aiempi puheenjohtaja Ilkka Kanerva liiton silloisen puheenjohtajan Unto Hämäläisen kanssa, puolueen puheenjohtajan Ilkka Suomisen tuella. KNL oli kanervalaisten käsissä, mutta siellä oli myös vahva oikeisto-oppositio, jonka kärkinimiä olivat Kimmo Sasi ja tuore kansanedustaja Ben Zyskowicz. Zyskowicz tosin mieluummin kirjoittaa ”maltillisesta oikeistosta” sillä heillä ei ollut mitään halua samastua Pentti Mäki-Hakolan ja Tuure Junnilan edustamaan puolueen tiukkaan oikeistoon, sen enempää yleensä kuin etenkään ulkopolitiikassa.
Zyskowiczin päiväkirjan varsinainen anti keskittyy kokoomuspuolueen ja sen nuorisojärjestön sisäisiin valtakamppailuihin sekä valmistautumiseen vuoden 1982 presidentinvaaleihin. On tavallaan lohdullista havaita, etteivät vain vasemmistolaiset nuorisopoliitikot vaan myös oikeistolaiset väärinkäyttivät nuoruusvuosiaan uuvuttavaan puolueen sisäiseen junttatyöhön.
Zyskowiczin aikalaisanalyysi rauhanpuolustajista ja laajemminkin kekkosajan iltaruskon poliittisesta elämästä on edelleenkin aika oikeaan osuvaa – tuskinpa kirjoittaja muutoin olisi vaivautunut saattamaan tekstejään julkisuuteen. Täysin aitona päiväkirjana teosta ei kuitenkaan voi pitää, kun välillä merkintöjen tekeminen on tapahtunut jopa useita kuukausia myöhemmin. Muutoin merkinnät tuntuvat aidoilta, sillä ensimmäinen asia mitä jälkiviisas editoija olisi tehnyt olisi ollut lisätä tekstiin noin tuhat pistettä pilkkomaan ylipitkiä ja lukijaakin hengästyttäviä lauseita.
Kirjan kustantaja vakuuttaa, että sellaisenaan julkaistusta koko päiväkirjasta on poistettu vain neljä yksityiselämään liittyvää lausetta. Tästä kustantaja ei kuitenkaan ansaitse kiitosta, sillä oikeampi ja lukijaystävällisempi ratkaisu olisi ollut poistaa tekstistä neljätuhatta lausetta. Kirjan mielenkiintoinen ja poliittisesti relevantti anti olisi mahtunut hyvin enintään kolmannekseen nyt käytetystä sivumäärästä. Erityisiä kirjallisia tai kulttuurihistoriallisia ansioita tekstillä ei ole. Jos jotain todella kiinnostaa lukea kaikista niistä eräistä Maijoista, Kirsteistä tai Tuijista joiden kanssa Zyskowiczin pylpyröinti illalla päättyi kirjoittajan himaan, niin eiköhän aineiston olisi saanut tutkimuskäyttöön suoraan tekijältäkin.
maaliskuu 2005
