Vanhassa vitsissä virkavalta pamputtaa kommunistiksi epäiltyä miestä, joka yrittää vakuuttaa, että hän on anti-kommunisti. ”Minua ei kiinnosta millainen kommunisti olette” sanoo poliisi ja pamauttaa päälle. Monille kommunismi olikin pitkään monoliittinen käsite ja vasta vähän ennen SKP:n loppua Suomessa alettiin uskoa, että erot enemmistöläisten ja taistolaisten välillä saattoivat olla oleellisempia kuin edellisten erot muiden poliittisten suuntausten kanssa. Kyse ei ole kommunistisen liiikkeen viimeisiä aikoja vaan yhtä lailla sen alkuaikoja luonnehtivasta moninaisuudesta, kuten Tauno Saarelan perusteellinen yli 800-sivuinen tutkimus suomalaisesta kommunismista vuosina 1923-1930 kertoo.
Merkittävimmin sosialidemokraattisesta puolueesta vuosina 1918-1919 vasemmalle erottautuneita voimia jakava linja kulki Moskovassa perustetun SKP:n ja sen Suomessa julkisesti tai maan alla toimivien kannattajien välillä. Vuonna 1923 toteutetun Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen kansanedustajien vangitsemisen ja puolueen kieltämisen jälkeen suomalaisen kommunismin kannattajat jatkoivat julkista toimintaa ja osallistuivat vaaleihin, uutta puoluetta kuitenkaan perustamatta. Kannatusta he saivat vaaleissa lähes 15 prosenttia, monista viranomaisten ja porvarillisen Suomen heidän toimintaansa kohdistamista vaikeuttamisista huolimatta.
Emigrantit, illegaalit ja legaalit
Julkiseen toimintaan osallistuneiden asemaa eivät helpottaneet SKP:n emigranttijohdon Moskovasta takkuilevien yhteyksien varassa toimittamat linjaukset ja ohjeet, jotka usein olivat suomalaiselle todellisuudelle vieraita. SKP ei halunnut että Suomeen olisi STTP:n lakkauttamisen jälkeen perustettu uutta julkista puoluetta, vaan se piti omaa maanalaista ohjaustaan riittävänä ja halusi kominternin yleislinjan mukaisesti keskittyä työpaikkakohtaiseen organisointiin. Suomessakin oltiin varovaisia uuden puolueen suhteen lähinnä siksi, että sellainen olisi helppo uusilla vangitsemisilla ja lakkauttamisilla lamauttaa, mutta kun työpaikkaorganisointi ei onnistunut odotetulla tavalla oli seuraus heikompi ja tehottomampi organisoituminen kuin mille liikkeen kannatus olisi antanut mahdollisuuksia.
Välittävänä linkkinä Suomeen piti toimia SKP:n maanalaisen Suomen byroon, mutta toistuvat pidätysten aiheuttamat vaihdokset heikensivät sen toimintamahdollisuuksia. Muutoinkin julkisissa järjestöissä ja elimissä toimivat suhtautuivat hyvin joustavasti virallisiin puolueohjeisiin ja sovelsivat niitä vain silloin kun pitivät niitä oikeina ja toteuttamiskelpoisina. Sellaisena ei pidetty esim. Moskovan määräystä asettaa Otto Ville Kuusinen presidenttiehdokkaaksi vaan Suomessa toimivat äänestivät vaalissa Tammisaaressa vangittuna olevaa ay-johtajaa Matti Väisästä.
Ammattiyhdistysliikkeessä toimivat olivatkin usein eri linjoilla kuin virallinen SKP, joka suhtautui torjuvasti kaikkeen sopuiluun sosialidemokraattien kanssa. Vallankumouksellisen retoriikan viljelystä huolimatta suomalaisen kommunismin kannattajat olivat kiinnostuneita myös konkreettisista parannuksista kapitalismin vallitessa. Siksi Suomessa ei juurikaan noudatettu leniniläistä ohjetta parlamentin käyttämisestä vain puhujalavana vallankumouksen propagoimiseen ja porvarillisen demokratian mädännäisyyden paljastamiseen, vaan aika ajoin sosialistisen työväen ja pienviljelijäin ryhmä eduskunnassa (ja heidän äänestäjänsä) osoittivat kiinnostusta myös konkreettisiin uudistuksiin, kuten myös kunnanvaltuustoissa, joissa kommunisit vahvoilla alueillaan olivat usein suurin ryhmä.
Suomalaisen kommunismin edustajat katsoivat laajasti ottaen kuuluvansa samaan ryhmään, jossa erimielisyydet koskivat taktiikkaa ennemmin kuin periaatteita ja päämäärää. Aika ajoin ehkä alunperin taktisetkin erimielisyydet näyttivät kuitenkin vakavammilta suuntaristiriitoilta. Näin silloin, kun osa vankilassa istuvista johtajista, mm. Kusti Kulo, Matti Väisänen ja Niilo Wälläri, lähettivät eduskuntaryhmän puheenjohtajalle Mauritz Rosenbergille (sittemmin Terijoen hallituksen valtiovarainministeri) harjoitettua jyrkkää politiikkaa arvostelleen kirjeen joka huipentui vaatimukseen, ettei maanpaossa asuville emigranteille saanut myöntää ”mitään määräysvaltaa täkäläisiin asioihin”. Kirje aikaansai monenlaista sisäistä polemiikkia, joka ei kuitenkaan johtanut asetelmaa suuntaan tai toiseen muuttaneisiin uusiin ratkaisuihin.
”Hoipertelijat” ja ”huitojat”
Sellainen tilanne koitti vasta 20-luvun lopulla. Kominternin vuoden 1928 kongressin linjausten mukaisesti SKP yritti Suomessakin noudattaa ultravallankumouksellista linjaa ja pitää sosialidemokraatteja ”sosiaalifasisteina” jopa fasisteja vaarallisempanakin vastustajana, aikana jolloin oikeat fasistit olivat tekemässä loppua suomalaisen kommunismin kaikesta julkisesta toiminnasta. Tämä osaltaan johti selvään kahtiajakoon maltillisempaa yhteistyölinjaa edustaneiden ”hoipertelijoiden” ja heidän ”huitojiksi” nimittämiensä puhdaslinjalaisten välillä. Lapualaiset eivät eroja nähneet eivätkä niistä piitanneet ja molempien kävi huonosti. ”Hoipertelijat” olivat kuitenkin sosialidemokraattien kanssa mukana perustamassa lakkautetun SAJ:n tilalle uutta SAK:ta, jossa valtaapitävät sosialidemokraatit myönsivät heille puolittain tunnustetun vähemmistöaseman.
Tauno Saarelan teos on perusteellista ja kattavaa työtä aiheesta, josta enää ei ole uusia sensaatioita revittävissä. Joku muu kuin Saarela olisi ehkä voinut yrittää tehdä isommankin kysymyksen vaikkapa kommunistien epämääräisestä suhtautumisesta Suomen valtiolliseen itsenäisyyteen suhteessa Neuvostoliittoon, josta Kuusinen vuonna 1920 kirjoitti Kominternin johtajalle Zinovieville, ettei työväenvallan Suomessa tulisi kyseeseen minkäänlainen ”riippumattomuus” Neuvostoliitosta, ei ainakaan ulko- ja puolustuspolitiikan suhteen.
Kirjan luettuaan jää kuitenkin vielä kysymään, mikä oikein oli se vallankumous jota haluttiin ja miten sitä aiottiin toteuttaa. Yhtään konkreettista kumoussuunnitelmaa tai muutoin selvää ajatusta siitä miten sellaiseen päädyttäisiin ja mitä se merkitsisi ei kommunisteilla tuonakaan aikana näyttänyt olevan.
Vielä mielenkiintoisempi ja selvää vastausta vaille jäävä kysymys on, olivatko suomalaisen kommunismin sisäiset erot vain taktisia vai kuinka paljon niissä oli kyse myös sellaisista periaatteellisista eroista, jotka toisissa olosuhteissa olisivat merkinneet selvää eroa ”kommunistien” ja ”vasemmistososialistien” välillä. Kannatuksen jakaantumista ”hoipertelijoiden” ja oikeauskoisten välillä ei koskaan päästy mittaamaan, mutta Saarelan tutkimus antaa selviä viitteitä siitä, että edelliset ainakin järjestöväen keskuudessa olisivat olleet hyvin selvässä vähemmistössä. Jos näin on se vastaa myös sitä, mikä sotien jälkeen toteutui SKDL:ssa, jossa tietoisesti ei-kommunistien osuus jäi pitkään kuutosten ja muutamien muiden nimekkäiden entisten sosialidemokraattien mukanaolosta huolimatta vähäiseksi, vaikka sille ulospäin näkyvä rooli haluttiinkin antaa. 20-luvun suomalaisen kommunismi sisäinen koostumus ennakoi siten selvemmin myöhempien vuosikymmenien jakoa enemmistöläisiin ja taistolaisiin.
Helmikuu 2009
(Julkaistu Helsingin Sanomissa 26.2.09)
