USA:sta alkaneen ja koko maailmaa uhkaavan finanssikriisin käynnistämissä pelastusoperaatioissa palaa niin rutosti rahaa, ettei Suomessa oikein osata edes kirjoittaa niin paljon nollia. Enää eivät markkinafundamentalistitkaan vaadi markkinoita itse syömään pohjaan palaneen puuronsa ja luottamaan konkurssien kautta tapahtuvaan tervehtymiseen, jota seuraisi uusi alku puhtaalta pöydältä. Fundamentilistivasemmistolaisia, jotka haluaisivat kapitalismin ajautuvan kriisinsä myötä romahdukseen, löytyy vielä vähemmän. Pankkien osittainen sosialisointi, jota Suomen pankkikriisin hoidossa 90-luvulla kavahdettiin, kelpaa nyt Wall Streetin omalle presidentti Bushillekin.
Emme surisi markkinaromahduksen dramaattisia seurauksia, jos ne kohdistuisivat vain ahneudellaan tai rikoksillaan kriisin aiheuttaneisiin, mutta reaalikapitalismissa ne kohdistuvat aina myös tai suorastaan raskaimmin syyttömiin. Työttömiksi joutuvat, asuntolainojensa hirressä roikkuvat, pienyrityksensä kanssa sortuvat ja muut viattomat ihmiset tulevat joka tapauksessa kärsimään. Ikävä kyllä samat ihmiset saavat myös suurimmaksi osaksi maksaa myös romahduksen estämisen kustannukset, sillä missään pelastussuunnitelmissa ei lähdetä ensisijassa asuntovelallisten tukemisesta.
Helpotuksen tunne siitä, että USA:n ja Euroopan yhteistyöllä päätetyt toimet näyttäisivät rauhoittaneen markkinat, on ennenaikainen. Miljardilasku budjettirahoin tapahtuvasta pankkijärjestelmän pelastamisesta on vielä maksettava. Turha odottaa, että lasku ohjattaisiin parempiosaisten veroilla maksettavaksi, vaan Jyrki Kataisen tavoin tätäkin käytetään taas uutena perusteena leikata hyvinvointipalveluja ja sosiaalisia tulonsiirtoja.
Olisi tietysti hienoa jos voisi uskoa siihen, että tästäkin tullaan jotain oppimaan niin ettemme kymmenen vuoden päästä olisi taas samanlaisessa tilanteessa. Pelkät julkiset pelastusoperaatiot ilman muita seurauksia vain lisäävät kriisien toistumisen riskiä, kun finanssimarkkinoiden pelaajat oppivat perussäännön, aina kannattaa pelata. Jos tulee klaava niin voitat satumaisesti, jos kruunu niin köyhät saavat maksaa viulut. Tätä kutsutaan hienolla nimellä moral hazard eli moraalikato.
Rahamarkkinoilla itsesäätely on itsepetosta, nyt tarvitaan paluuta säätelytalouteen. 80-luvun rahamarkkinasäätelyn holtittomasta vapauttamisesta vastanneet ja markkinafundamentalismin sisäistäneet tulevat tätä vastustamaan kaikin keinoin, mutta näitä kriisiin syyllisiä ei pidä kuunnella. Vanhoihin kansallisesti säädeltyihin talouksiin ei ole paluuta. Rahamarkkinoiden säätely globalisaation aikakaudella edellyttää laajaa kansainvälistä yhteistyötä. Katseet kohdistuvat ensi sijassa Euroopan unioniin, jolta odotetaan nyt johtajuutta läpinäkyvän, keinottelun ja riskikasaantumien synnyn estävän ja riittävästi valvotun finanssiarkkitehtuurin luomiseksi.
Kolmuni Seura-lehdessä 31.10.2008
