Pohjoismailla on ollut tärkeä rooli rajattoman yhteistyön ja niin kutsutun kansalaisten Euroopan tiennäyttäjänä. Nämä saavutukset pysyvät, mutta niitä ei voida toistaa. Pitäisikö nyt tehdä radikaali muutos, jolla karsittaisiin yhteistyön vanhoja institutionaalisia puitteita vastaamaan yhteistyön todellista asemaa ja merkitystä?
Se olisi liian pikainen johtopäätös. Kokouksia ja yhteisiä instituutioita voi ja tulee edelleen rationalisoida, mutta niiden byrokratia on itse asiassa melko kevyttä. Pohjoismaiden neuvoston vastaanottoja ja iltajuhlia on helppo irvailla, mutta ne ovat edelleen myös Pohjoismaiden poliitikkojen tärkeimpiä mahdollisuuksia keskusteluun ja toisiinsa tutustumiseen, jota pohjoismaiset puoluejohtajat ja huippupoliitikot liian vähän käyttävät.
Vaikka rajaesteiden poistamisessa on edelleen yllättävänkin paljon työtä on myös totta, ettei perinteinen pohjoismainen yhteistyö välttämättä enää tarvitse juuri nykyisiä ja mittavia institutionaalisia puitteita. Muutoksiin tulee olla valmiutta, mutta niiden on otettava myös huomioon pohjoismaisen yhteistyön kasvanut merkitys pyrittäessä vahvistamaan Pohjoismaiden asemaa maailmassa.
Tätä ilmentää pääministereiden päätös nostaa globalisaatio pohjoismaisen yhteistyön painopistealueeksi, jossa neuvosto oli aloitteentekijä. Nyt kritiikkiä on kuultu myös parlamentaarikkojen riveistä. Arvostelu kohdistuu sekä menetelmiin että sisältöön. Parlamentaarikkojen panoksen vähäisyys on herättänyt tyytymättömyyttä ja aiheuttanut turhaa kitkaa pohjoismaisen yhteistyöbudjetin globalisaatiopanostuksista.
Sinänsä pääministereiden agendassa ei ollut varsinaisesti kritisoitavaa. Kyse on hankkeista, jotka jo pitkään ovat olleet osa pohjoismaista yhteistyötä ja jotka nyt kootaan globalisaatio-otsikon alle. Merkittävämpää on, että pääministereiden käsityksen mukaan globalisaatiokysymysten pohjoismainen aspekti näyttää tarkoittavan vain sellaisia toimenpiteitä ja pyrkimyksiä, joilla sopeutuisimme globalisaation vaatimuksiin kilpailukykymme säilyttäen ja sitä parantaen.
Tämä on tärkeää, mutta se ei voi olla globalisaatioyhteistyön koko sisältö. Meidän ei tule vain sopeutua passiivisesti, vaan myös vaikuttaa aktiivisesti. Maailman rahoitusmarkkinoiden kriisi ja yhä synkemmät maailmantalouden ennusteet ovat jo nyt muuttaneet poliittisen agendan täysin ja ne heijastuvat varmasti myös Pohjoismaiden neuvoston keskusteluihin ja kannanottoihin.
Globalisaation parempi hallinta ja säätely tarvitsevat vahvaa pohjoismaista yhteistyötä erilaisissa kansainvälisissä neuvotteluprosesseissa, joissa etsitään vastauksia globalisaation moninaisiin haasteisiin. Jos tahtoa on, Pohjoismaat on yhdessä toimien paljon enemmän vaikutusvaltaa kuin niiden taloudellinen ja määrällinen painoarvo edellyttää, muun muassa pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin maailmalla herättämän kiinnostuksen vuoksi. Muut haluavat tietää, miksi kaikki Pohjoismaat lähes aina ovat kymmenen parhaan joukossa erilaisissa kauneuskilpailuissa, joissa maita pannaan järjestykseen niiden kilpailukyvyn, hallinnon tehokkuuden, korruption vähäisyyden, ympäristönsuojelun, koulutus- ja tasa-arvosaavutusten jne, perusteella.
Globalisaation painopisteasema pohjoismaisen yhteistyön asialistalla ilmentää jo pitkään jatkunutta muutosta. Neuvoston työssä käsitellään yhä enemmän Pohjolan ulkosuhteita ja asemaa maailmassa sisäisiksi luonnehdittavien asioiden sijaan.
Yhteistyö lähialueiden kanssa on hyvin luontevasti noussut siksi maantieteelliseksi ja poliittisen suunnaksi, jossa Pohjoismaiden neuvostolla on eniten annettavaa. Lähialueilla tarkoitetaan arktisia alueita, Barentsin aluetta ja tärkeimpänä Itämeren aluetta. Näillä alueilla on kylmän sodan päätyttyä avautunut aivan uusia mahdollisuuksia.
Pohjoismaiden neuvosto haluaa olla mukana myös pohjoisen ulottuvuuden politiikassa, joka on sopimuksin säädeltyä yhteistyötä EU:n, Islannin, Norjan ja Venäjän kesken. Kiinnostuksemme kohdistuu myös EU:n tulevaa Itämeri-strategiaa kohtaan, jonka Ruotsi on valinnut EU-puheenjohtajakautensa painopistealueeksi. Siksi olemme järjestäneet myös Pohjoismaiden neuvoston Helsingin-istunnon yhteyteen erityisen parlamentaarisen keskustelun pohjoisesta ulottuvuudesta. Siihen on kutsuttu neuvoston lisäksi myös Itämeren maiden parlamenttien ja Euroopan parlamentin edustajia. Keskustelussa tullevat esiin kaikki suuret kysymykset aina Itämeren ekologisesta tilasta ja suunnitellusta kaasuputkesta turvallisuuspolitiikkaan saakka.
Turvallisuus- ja puolustuspolitiikka olivat pitkään neuvoston toimivallan ulkopuolella eikä puolustusministereiden katsottu sopivaksi osallistua neuvoston istuntoihin. Nyt myös puolustusministereillä on oma keskustelukohtansa neuvoston istunnon ohjelmassa. Ketään ei enää kiusaa se, että kolme maata kuuluu Natoon ja kaksi pitää kiinni sotilaallisesta liittoutumattomuudestaan.
Myös konservatiivinen puolueryhmä, joka äskettäin jättämässään jäsenehdotuksessa katsoi, että Pohjoismaiden ministerineuvoston (!) tulisi edistää Ruotsin ja Suomen liittymistä Natoon, on vetänyt tämän provosoivan kohdan pois ehdotuksestaan. Kysymys ei ole ajankohtainen Ruotsissa eikä Suomessa, eikä Pohjoismaiden neuvosto myöskään ole oikea paikka ottaa siihen kantaa. Mutta muutoin turvallisuuspolitiikan käsittely on neuvostossa tarpeen ja tervetullutta.
Se on erityisen tärkeää siksi, että turvallisuusuhat laajasti ymmärrettynä ovat enemmän tai vähemmän yhteisiä kaikille pohjoismaalaisille. Ne eivät ole ensisijaisesti vain sotilaallisin keinoin torjuttavissa, vaan edellyttävät laajapohjaista, monenkeskistä yhteistyötä. Pohjoismailla on arvostettua kokemusta ja osaamista sekä sotilaallisesta että siviilikriisinhallinnasta samoin kuin valmiudet tarttua globalisaation moninaisiin haasteisiin. Niistä keskeisimpiä onilmastomuutus, jota monet nykyään pitävät kaikkein pahimpana uhkana turvallisuudellemme.
Erkki Tuomioja
Pohjoismaiden neuvoston presidentti 2008
Julkaistu Aamulehdessä 27.10.2008
Nytt behov av nordiskt samarbete
De nordiska länderna har spelat en viktig roll som vägvisare för gränslöst samarbete och det som kallas medborgarnas Europa. De här prestationerna består, men de kan inte upprepas. Borde det nu göras en radikal förändring som skär ner de gamla institutionella ramarna så att de motsvarar samarbetets verkliga roll och betydelse?
Det är en förhastad slutsats. Möten och gemensamma institutioner kan och bör fortsättningsvis rationaliseras, men det handlar egentligen om en ganska tunn byråkrati. Det är lätt att göra sig lustig över Nordiska rådets mottagningar och kvällsfester, men de erbjuder fortsättningsvis de nordiska politikerna mycket viktiga möjligheter att diskutera och lära känna varandra, någonting som de nordiska partiledarna och toppolitikerna utnyttjar alltför litet.
Fastän det fortsättningsvis återstår överraskande mycket att göra för att få bort gränshindren är det också sant att det traditionella nordiska samarbetet inte nödvändigtvis längre behöver just de nuvarande omfattande institutionella ramarna. Det bör finnas beredskap för förändring, men det gäller också att beakta det nordiska samarbetets växande betydelse för strävandena att stärka de nordiska ländernas ställning i världen. Det här kommer till uttryck i statsministrarnas beslut att lyfta globaliseringen till ett tyngdpunktsområde i det nordiska samarbetet, någonting som rådet tagit initiativ till. Nu har det hörts kritik från parlamentarikernas led. Kritiken gäller både metoder och innehåll. Den ringa omfattningen av parlamentarikernas insats har orsakat missnöje och onödig friktion beträffande den nordiska samarbetsbudgetens globaliseringsinsatser. I och för sig fanns det egentligen ingenting att kritisera i statsministrarnas agenda. Det handlar om projekt, som redan länge varit en del av det nordiska samarbetet och som nu samlas under globaliseringsrubriken. Mera betydelsefullt är att globaliseringsfrågornas nordiska aspekt enligt statsministrarnas uppfattning ser ut att avse endas sådana åtgärder och strävanden som syftar till att anpassa oss till globaliseringens krav när det gäller bevarande och förbättring av vår konkurrenskraft . Detta är viktigt, men det kan inte vara globaliseringssamarbetets hela innehåll. Vi bör inte bara anpassa oss passivt, det gäller också att påverka aktivt. Krisen på världens finansmarknader och de allt dystrare prognoserna för världsekonomin har redan nu helt kastat om den politiska agendan, vilket säkert kommer att återspegla sig i Nordiska rådets debatter och ställningstaganden.
En bättre hantering och reglering av globaliseringen förutsätter starkt nordiskt samarbete i olika internationella förhandlingsprocesser där man söker svar på de många utmaningar som är förknippade med globaliseringen. Om viljan finns har de nordiska länderna tillsammans ett mycket större inflytande än vad deras ekonomiska och kvantitativa tyngd förutsätter bland annat på grund av det intresse som den nordiska välfärdsstatsmodellen väcker ute i världen. Andra vill veta hur det kommer sig att de nordiska länderna nästen alltid återfinns bland de tio bästa där länderna rangordnas enligt konkurrenskraft, administrativ effektivitet, frånvaro av korruption, miljöskydd samt prestationer på utbildningens och jämlikhetens områden m.m. Globaliseringens position som tyngdpunktsområde på det nordiska samarbetets agenda är ett uttryck för en förändring som redan pågått länge. Nordens externa relationer och position i världen behandlas allt mera inom rådet i stället för det som kunde kallas interna frågor.
Samarbetet med närområdena har mycket naturligt blivit den geografiska och politiska inriktning där Nordiska rådet har mest att ge. Med närområdena avses de arktiska områdena, Barentsområdet och Östersjöområdet. Inom de här områdena har helt nya möjligheter öppnat sig efter det kalla krigets slut. Nordiska rådet vill vara med också i den nordliga dimensionens politik, som är det avtalsbaserade samarbetet mellan EU, Island, Norge och Ryssland. Vi intresserar oss också för EU:s blivande Östersjöstrategi som kommer att stå i fokus under Sveriges ordförandeskapsperiod i EU. Därför har vi också i anslutning till Nordiska rådets session i Helsingfors ordnat en särskild parlamentarisk debatt om den nordliga dimensionen. Till den har utöver rådet också inbjudits representanter för Östersjöländernas parlament och Europaparlamentet. Alla de stora frågorna; från Östersjöns ekologiska situation via den planerade gasledningen till säkerhetspolitiken, kommer upp under den debatten.
Säkerhets- och försvarspolitiken stod länge utanför rådets kompetens och det ansågs olämpligt för försvarsministrarna att delta i rådet sessioner. Nu har också försvarsministrarna sin egen debatt i rådssessionens program. Ingen känner sig längre besvärad av att tre länder hör till Nato medan två håller fast vid den militära alliansfriheten. Också den konservativa partigruppen, som nyligen i ett medlemsförslag tyckte att Nordiska ministerrådet (!) borde främja Sveriges och Finlands anslutning till Nato, har dragit bort denna provocerande punkt från sitt förslag. Den frågan är inte aktuell för vare sig Sverige eller Finland och Nordiska rådet är inte heller rätt plats för ställningstaganden om det. Men annars är det behövligt och välkommet att säkerhetspolitiken behandlas i rådet. Det är särskilt viktigt av den anledningen att säkerhetshoten i vid mening är mer eller mindre gemensamma för alla nordbor. De är inte primärt sådana som kan avvärjas enbart med militära medel. I stället krävs det omfattande multilateralt samarbete. De nordiska länderna har mycket uppskattad erfarenhet av och kunskap i både militär och civil krishantering samt beredskap att ta itu med globaliseringens många utmaningar. En av de mest centrala utmaningarna är klimatförändringen, som många i dag ser som det värsta hotet mot vår säkerhet.
Erkki Tuomioja
Nordiska rådets president 2008
HBL och Uppsala Nya Tidning 27.10.2008
