Parin viikon takainen kirjoitukseni tässä lehdessä on kirvoittanut joitain kommentteja. Raimo Luoma puuttuu sellaisiin keskeisiin kysymyksiin, joihin on syytä vastata. Minä pyrin välttämään oikeisto- tai vasemmisto-leimoja, koska pidän niitä epäoleellisina. Jos julkisen sektorin työn asettaminen yksityisen edelle on Luoman mielestä sosialismia niin olkoon. En kuitenkaan itse asettanut julkisen sektorin kasvattamista tai ylläpitämistä itsearvoiseksi tavoitteeksi, saatikka puolueen aatteelliseksi lähtökohdaksi, mutta tunnistin kyllä yksityisen ensisijaisuuden meille vieraaksi ideologiseksi linjaukseksi.
Tämä yksityistämisen, ulkoistamisen ja kilpailuttamisen vimma on ollut monissa maissa vallitseva ja ideologisesti motivoitunut suuntaus. Vaikka Suomessa on toistaiseksi säästytty pahimmilta ylilyönneiltä on meilläkin riittävästi kokemusta sen kielteisistä seurauksista. Niiden pitäisi vähintäänkin johtaa siihen, että sosialidemokraatit nostavat kysymyksenasettelun kriittiseen tarkasteluun, vaikkapa juuri Luoman itse esittämien kysymysten pohjalta. Myös Luoman kannattamien universaalipalvelujen toteuttaminen ei tietenkään edellytä sitä, että kaikki kyseiset palvelut tuotetaan julkisella sektorilla – olen itse tätä monimuotoisuutta hyvin varhain myös puolustanut − mutta kylläkin sitä, että torjutaan eriarvoistavien ja luokkajakoa luovien rinnakkaisjärjestelmien muodostuminen.
Luoma vierastaa tavoitteenasettelua kansalaisten “suhteellisen” aseman mittaamisesta. Tämän nimittäminen “marksilaiseksi” hämmästyttää varmasti EU:ta ja kaikkia muita kansainvälisiä järjestöjä, jotka käyttävät juuri tällaisia suhteellisia vertailuja arvioimaan köyhyyttä, yleisimpinä määritteenä niiden kotitalouksien osuus, joiden tulot jäävät alle 60 prosentin kaikkien tulojen mediaanista. Köyhyyttä ja syrjäytymistä tulee tietenkin arvioida myös muilla tavoin, mutta sitä ei voi tehdä kokonaan tulonjaosta irrallisena asiana.
On ensinnäkin niin, että yhtäällä köyhyysasteen ja myös kaikkien muiden köyhyysilmiöiden laajuuden ja toisaalla tulonjaon tasaisuuden tai epätasaisuuden välillä on erittäin vahva korrelaatio. Köyhyyttä ei ole pystytty missään kestävästi vähentämään olosuhteissa, joissa tuloerot kokonaisuudessaan kasvavat samanaikaisesti vahvasti.
Tulonjakokeskusteluun liitetään monesti amerikkalaisen filosofin John Rawlsin oikeudenmukaisuuperiaate. Sen mukaan vain sellainen eriarvoisuus on hyväksyttävää, joka tuottaa yhteiskunnan huonoimmassa asemassa oleville suurimman mahdollisen hyödyn. Näin määriteltynä vain harva − tuskin Luoma sen enempää kuin minäkään − on tästä eri mieltä. Ongelmana on, ettei ole esitetty tapaa , jolla tätä voitaisiin toimivasti soveltaa käytännön ratkaisuihin.
Ei rikkaidenkaan rikastuminen ole sosialidemokraattien tavoittelemassa yhteiskunnassa pahasta, kunhan se ei tapahdu yhteisöllisyyden, tasa-arvon ja köyhempien kustannuksella ja yhteiskunnan kokonaishyvinvointia heikentäen. Ei suuria tuloja sinänsä tule vastustaa vaan sitä, jos ne ovat kasvaneet tavalla jota ei koeta ansaituksi ja oikeudenmukaiseksi. Viime vuosien tuloerojen kasvu ja varsinkin sen edistäminen veroratkaisuin ovat olleet ristiriidassa sosialidemokraattisten solidaarisuutta korostavien arvojen kanssa. Oleellista on myös se, että kasvava eriarvoisuus heikentää yhteisöllisyyttä ja johtaa erilaisiin ihmisten arjen turvallisuutta heikentäviin seurauksiin.
