Jaakko Anhava kirjoitti Helsingin Sanomissa 26.2. minkälaisiin
rikoksiin erinimiset kommunistit valtaan päästyään kaikkialla
syyllistyivät ja että näitä rikoksia ihmisyyttä vastaan tulee avoimesti
käsitellä ja myös historianopetuksessa nuorille kertoa siinä missä
natsienkin julmuuksista.
Tähän
voin yhtyä. Tärkeän aiheen käsittelyä ei kuitenkaan tulisi pilata
sellaisella mccarthyismin kaltaisella leimaavalla fanatismilla, jolla
Anhava asiansa esittää. Käytän tässä mccarthyismiä harkitusti.
50-luvun alussa vaikuttaneen amerikkalaissenaattorin tapana oli
”paljastaa” satoja ja tuhansia ”kommunisteja”. Joukossa toki olikin
sekä entisiä että silloisia kommunisteja. Yhtä usein ei ollut, mutta
monien uran tuhonneesta aiheettomasta syytöksestä oli vaikea vapautua,
ja todistustaakka jäi yksin syytetylle.
Samankaltaisena
häikäilemättömänä ja valheellisena leimaamisena on pidettävä myös
Anhavan absurdia väitettä, kuinka ”kaikki tiesivät miten Tarja Halonen, Erkki Tuomioja ja Ilkka Taipale
– muutamia mainitakseni – kultaisessa nuoruudessaan suhtautuivat Maon
Kiinaan”, ja vielä lisäten miten ”kaikki tietävät myös, että kaikki
tietävät sen”.
On
tuskin sattuma, että kaikkitietävä Anhava ottaa kohteekseen kolme
politiikassa edelleen vaikuttavaa sosialidemokraattia. Siitä
huolimatta, että kaikki mainitut olimme puolueessamme ns.
vasemmistolaisia – tai paremminkin ehkä juuri siitä johtuen – ei ketään
meistä ole voitu leimata taistolaisuuden tai Neuvostoliiton
myötäjuoksijoiksi. Juuri sitoutumattomassa rauhanliikkeessä toimineet
demarit saivat herkimmin ”neuvostovastaisen” leiman.
Anhavan
ratkaisu on leimata meidät maolaisiksi. Nuorille kannattaa kertoa, että
”maolainen” oli aikanaan nimitys, jota käytettiin joskus huumoriakin
tavoitellen kaikista oman viiteryhmänsä radikaali-aineksista. Jopa
keskustapuoleessa Nestori Kaasalainen keksi nimitellä Kalervo Siikalan
vetämään Ryhmä-70 -yhdistykseen kuuluneita puolueensa maolaisiksi.
Samaa koetti tarjota Matti Kurjensaari henkilömuotokuvista koostuneessa
Silmätikut-kirjassaan vuonna 1971 minustakin, mutta joutui kirjaamaan
Tuomiojan pitävän Maoa ”miehenä, joka latelee latteuksia ja on
kehittänyt vastenmieliset mitat ja piirteet saaneen henkilöpalvonnan”.
Arvostelustani puuttui toki vielä oleellisempi asia Maon politiikan
miljoonista ihmisuhreista, mutta ei niistä ollut oikeaa tietoa silloin
niilläkään, jotka ne ensimmäisinä myöhemmin dokumentoivat.
Trotskilaisuus
oli toinen nimike, jolla helposti kunnioitettiin ei-stalinistisia
vasemmistoradikaaleja. Niinpä esimerkiksi Arbetetin toimittaja Alvar
Alsterdal Ruotsissa esitteli minut trotskilaisena vuonna 1975, mitä
sittemmin kyllä pyysi tavatessamme anteeksi. Trotskilaiset, maolaiset
ja stalinistit olivat toistensa verivihollisia, mutta yhtä lailla
kaikki saman leninistisen totalitarismin edustajia. Kenenkään vastuuta
oman totalitarisminsa seurauksista ei vähennä se, että piti
päävastustajinaan ja kritiikin kohteenaan viereisen kilpailevan kioskin
pitäjää.
Historiallista
tilintekoa myös kommunismin rikoksiin olen käsitellyt sekä vuonna 1993
ilmestyneessä kirjassani Kukkaisvallasta kekkosvaltaan että useissa
kirja-arvioissani Anhavan mainitsemalla kotisivullani www.tuomioja.org.
Kirjavinkeistäni löytyvät arviot mm. Kommunismin mustasta kirjasta
(helmikuu 2002), Taistolaisuuden mustasta kirjasta (joulukuu 2004) ja
Philip Shortin Mao-elämäkerrasta (huhtikuu 2006).
Taistolaisuuden
mustan kirjan arviossa viittasin myös omaan välillä antagonistiseen
rinnakkaiselooni taistolaisuuden kanssa: ”En tahdo sanoa, etteikö
minultakin noilta vuosilta löydy lausumia, joita punastelematta ei voi
toistaa. Zeitgeist vaati vasemmistodemareiltakin sosialistista
sanaradikalismia, mutta se tapahtui vähän samanlaisessa hengessä kuin
Arvo Korsimo puoluesihteerinä oli viemässä ’maalaisliittoa niin
vasemmalle että hirvittää’. Samalla tavoin kuin maalaisliitto tällä
politiikalla patosi korpikommunismin kannatusta niillä seuduilla,
joilla muilla puolueilla ei ollut jakoa, olivat marxilaiset nuordemarit
jonkinasteinen taistolaisuuden tulppa. Ilmankos Ilkka Kanerva
Teiniliiton liittokokousta tervehtiessään huudahtikin: ’Eläköön
imperialismin ja sosialidemokratian vastainen Teiniliitto’.”
Tämän
suurempaan henkilökohtaiseen itsekritiikkin en ole ryhtynyt, enkä näe
siihen myöskään aihetta. Olen kuitenkin osallistunut sekä
historioitsijana että pitkään politiikassa mukana olleena menneisyyden
arviointiin ja tilintekoon kaikista rikoksista ihmisyyttä vastaan siinä
tarkoituksessa, etteivät tällaiset rikokset koskaan voisi toistua tai
jäädä rankaisematta. Rikosvastuullisuuden tulee olla selvä ja on hyvä,
että meillä on nyt olemassa kansainvälinen rikostuomioistuin joka
osaltaan on tätä varmistamassa.
