Sisareni Tuuli Raivio antoi minulle muutama viikko sitten edesmenneen miehensä Pekka Raivion papereista löytämänsä mielenkiintoisen asiakirjan. Miten ja mistä se on sinne kulkeutunut ei ole tiedossamme. Kyse on vuosina 1940-44 Berliinissä Suomen lähettiläänä toimineen Toivo Mikael Kivimäen ns. H.V.-kirjeenä silloiselle ulkoministeri Rolf Wittingille lähettämästä raportista tapaamisestaan valtakunnanmarsalkka Göringin kanssa juhannuspäivänä 1941, muutama päivä sen jälkeen kun Saksa oli hyökännyt Neuvostoliittoon ja Suomi liittynyt sotaan mukaan.
Olen tarkistuttanut, ettei tällaista kirjettä löydy sen enempää Ulkoasiainministeriön arkistosta kuin Kivimäen ja Wittingin kokoelmista kansallisarkistossakaan. Se ei ole yllättävää, ottaen huomioon Risto Rytin vuonna 8.6. 1943 tekemän muistiinpanon, joka löytyy kansallisarkiston kokoelmista: ”Entinen ulkoministeri Witting luonani. Toi joukon minulle osoitettuja kirjeitä, jotka olivat jääneet hänen haltuunsa. Kertoi Kivimäen pyytäneen häntä, kuten minuakin, polttamaan kaikki Kivimäeltä tulleet yksityiskirjeet.”
On hyvin ymmärrettävää, jos asianomaiset eivät ole halunneet jättää näin arkaluontoisesta keskustelusta jälkiä arkistoihin. Kirjeen kirjoittaja joutui sodan jälkeen syytetyksi ns. sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, eikä tällainen kirje hänen puolustustaan olisi tukenut
Kirje kokonaisuudessaan on seuraava. Kuvat alkuperäisistä sivuista liitteinä: sivu 1 , sivu 2 , sivu 3 .
Berliinissä 26 p.kesäk.1941.
Herra Ulkoministeri
Rolf Witting,
Helsinki
H.V.
Juhannuspäivänä kello 12 oli minut kutsuttu valtamarski Göringin puheille Karinhalliin jättämään hänelle myönnetty valkoisen Ruusun Suurristi ketjuineen. Mukana oli sotilasasiamiehemme eversti Horn sekä saksalaisten sotilashankinnoista Suomeen hyvin tunnettu eversti Veltjens. Meidät otti vastaan Göring tilavassa työhuoneessaan, jossa hän oli yksin saapuvilla sotakartan ääressä, selostaen aluksi pitkälti siihen asti suoritettuja sotatoimia – 2 päivässä oli edetty Minskiin ja tuhottu 2562 venäläistä lentokonetta – ja jätti sitten minulle tilaisuuden tehtäväni suorittamiseen. Lausuin suurristiäni ojentaessani muutamia sanoja, joissa muistutin mieliin hänen helmikuussa 1940 minulle antamansa neuvoa, että Venäjän kanssa olisi tehtävä rauha nopeasti sekä samassa tilaisuudessa esittämäänsä lupaustä, että Suomi oli saava takaisin kaiken, mitä se joutuu menettämään, koron kanssa, sekä niitä terveisiä, jotka hän sotamarsalkka Mannerheimin kautta lähetti minulle pääministerinä kesällä 1935 ja joissa oli luvattu, että jos Venäjä hyökkää Suomeen, Göring heti lähettää lentokonelaivueen avuksemme. Vastauspuheessaan Göring lähti huomautuksesta puheessani, että ketjua koristaa hakaristi, joka oli myöskin Saksan vaakunan symboli, ja jatkoi, että hän oli koko Suomen sodan ajan sanonut, että Suomen pitäisi tehdä rauha, ennenkuin Venäjä oli ehtinyt hävittää Suomen sivistyneistön ja johtajajoukon, jonka kautta Suomen kansa olisi lopullisesti tullut tuhotuksi, ja lausui iloinneensa siitä, että Suomi oli noudattanut hänen neuvoaan. Nyt on Suomi saava hyvityksen. Yhdessä Saksan kanssa se käy taistelua idän demoonien valtaa vastaan. Kommunismi on Venäjältä hävitettävä ja Venäjä jaettava pikkuvaltakuntiin, jotka eivät enää koskaan voi olla vaaraksi länsimaiselle sivistykselle. Suomi voi valita sellaiset rajat kun se haluaa. Kartalla hän kysyi, mitä rajoja haluaisimme, jolloin hänelle osoitin Neuvosto-Karjalan rajan ja Onegan kaupungin Vienan merellä lausuen, että Suomen vanhat asutusalueet kulkivat sanottua rajaa, samaten kuin Kuolan niemimaankin on vanhaa Suomen asustusta. Tähän hän lausui, että Kuolan rikkauksista on Saksan kanssa tehtävä taloudellinen sopimus. Entä haluaako Suomi Pietarin – johon sanoin, että Pietari tulee aina olemaan Suomelle uhkana, johon hän: ”Siis se on hävitettävä ja tullaan hävittämään samoin kuin Moskovakin on hävitettävä.” Sen jälkeen hän selosti laajasti Molotovin käyntiä Berliinissä marraskuussa 1940, jolloin Molotov oli tehnyt vaatimuksen, ettei Saksa auttaisi Suomea, joka oli Venäjän etupiirissä ja jonka valloittaminen oli Venäjälle tärkeätä. Kaksi päivää Saksa koitti välttää vastaamasta Molotovin kysymykseen, kunnes Molotov kolmantena päivänä teki sen niin suoraan, ettei vastausta enää voitu sivuuttaa. Väliajan Göring oli käyttänyt osoittaakseen Suomen kansan urhoollisuuden Führerille, joka sitten olikin vastannut Molotovin kysymykseen, miksi Saksa ei tahtonut jättää Suomea Venäjälle, että ensiksikin Saksa ei toivonut uutta sotaa Pohjolassa ja toiseksi, että niin urhoollista kansaa kuin Suomen ei Saksa voi jättää yksin, koska urhoollisuus on kaikkien kansojen paras ominaisuus ja piirre, jota Saksa kussakin kansassa todella kunnioittaa. Tähän vastaukseen Molotov sai tyytyä (Auswärtiges Amt antoi, kuten muistetaan, tämän keskustelun johdosta kuivan selostuksen, jonka mukaan Saksa ei toivonut uutta konfliktia Pohjolassa ja että Saksalla oli syytä odottaa, että Venäjä noudatti tätä toivomusta. Göring lähetti eversti Veltjensin Mannerheimin luokse, joka häneltä sai jonkun verran täydellisemmän selostuksen asiasta, joka sitten muitakin teitä tuli täydellisempänä tiedoksi).
Tämän jälkeen vei Göring minut kahden kesken puutarhaan, jossa istuimme kesäkatoksen alla puolisen tuntia. Sen kuluessa Göring selosti Saksan diplomaattista menettelyä ennen sodan puhkeamista, Kreetan valtaamisen tärkeyttä sotatoimien aloittamisella ja Ruotsin suhtautumista, kuten olen raportissani No.8 kertonut. Vielä hän tiedusti, kuinka Suomen työväestö ottaa asian ja vakuutti, että kun sotaretki Euroopassa on päättynyt, ei Eurooppaan enää tule sotaa, vaan suuri työn ja kukoistuksen kausi.
Palattuamme takaisin työhuoneeseen Göring selitti Saksan operatiivisia suunnitelmia sekä pyysi kiittämään presidentti Rytiä ja sotamarsalkka Mannerheimia saamastaan suuresta kunnianosoituksesta ja näin oli tämä tunnin kestänyt audienssi loupssa.
Terveisin
veljesi
T.M.K. [nimikirjaimet käsin}
En näe syytä epäillä asiakirjan aitoutta. Voidaanko tämä myös käytetyn paperin ja kirjoituskoneen perusteella vahvistaa jää tarvittaessa muiden tehtäväksi sen jälkeen, kun olen asiakirjan kansallisarkistoon luovuttanut.
Asiakirja ei sinänsä mielestäni enää muuta talvisodan rauhantekoon ja jatkosodan syntyyn liittyvää historiankuvaa, mutta antaa kyllä aineistoa siitä edelleen käytävälle keskustelulle. Siksi olen pyytänyt tähän keskusteluun keskeisesti osallisena ollutta professori Heikki Ylikangasta kommentoimaan kirjettä.
Heikki Ylikankaan kommentti
Tohtori Erkki Tuomioja on ystävällisesti lähettänyt kommentoitavakseni
sisareltaan saamansa kirjejäljennöksen – ilmeisesti siitä
syystä, että olen ollut osallisessa pitkällisessä Suomen ja Saksan talvisodanaikaisia suhteita koskeneessa mielipiteidenvaihdossa. Suostuin mielihyvin hänen kommentointipyyntöönsä. Tässä eräitä huomioita.
Kyseessä oleva Suomen Saksan-lähettilään T.M. Kivimäen kirje
ulkoministeri Rolf Wittingille 26.6.1941 on monessakin suhteessa
historiantutkimukselle merkittävä lähde. Käsittääkseni se on myös uusi
lähde, sillä ainakaan minun käsiini se ei ole aikaisemmin osunut ja en ole
havainnut sitä alan kirjallisuudessa siteerattavan. Kirje tuo valaisua
sekä Suomen ja Saksan keskinäisiin suhteisiin että Suomen sodanpäämääriin
II maailmansodassa.
Se seikka, että Suomi halusi juuri tuolloin myöntää Saksan
valtakunnanmarsalkalle Hermann Göringille korkean kunniamerkin puhuu
puolestaan, samoin se, että Göring otti huomionosoituksen vastaan
juhannuspäivänä 25.6.1941, kolme päivää sen jälkeen, kun Saksa aloitti
hyökkäyksensä Neuvostoliittoon. Suomen tarkoituksena oli muistuttaa
Göringiä neuvostaan, jonka tämä oli antanut talvisodan aikana helmikuussa
1940 ja joka sisälsi Suomelle kehoituksen tehdä heti rauha ehdoista
välittämättä, koska Suomi saisi kaiken menettämänsä takaisin koron kanssa.
Tästähän Kivimäki puhui kunniamerkkiä luovuttaessaan Göringille.
Kirjetekstissä ei tosin nimenomaisesti mainita, että lupaukseen
helmikuussa 1940 liittyi myös selkeä ilmoitus Saksan pian tapahtuvasta
hyökkäyksestä Neuvostoliittoon, mutta sen on katsottava Göringin
silloiseen ilmoitukseen sisältyneen, koska mitenkäpä muuten kuin sodan
avulla Suomelle olisi voitu luvata kaikkien menetysten palauttamista
korkojen kanssa. Erittäin tärkeä on Göringin lausuma, jossa hän
kertoo ”iloinneensa siitä, että Suomi oli noudattanut hänen neuvojaan”.
Tässä valossa Saksa oli tulkinnut Suomen ratkaisut talvisodan lopulla
seuraukseksi siitä, että Göringin ilmoitus otettiin vakavasti ja sitä
noudatettiin. Kaikkineen kirje näiltä osin tukee minun tulkintaani
aiheesta, josta on viime vuosina ankarasti kiistelty tutkijain kesken.
Toinen merkityksellinen seikka kirjeessä on kysymys Suomen
sodanpäämääristä, joista toki on niistäkin tietoa myös muissa lähteissä.
suomen poliittiselle johdolle alueelliset tavoitteet –
valloitustavoitteet – olivat varsin selkeitä sodan alusta alkaen. Mikään
Mannerheimin miekantuppi-päiväkäsky en niihin vaikuttanut saati niitä
synnyttänyt, niin kuin joskus on väitetty. Selonteon mukaan Suomi ei
tavoitellut talvisodassa menetetyn Karjalan lisäksi vain Vienaa ja
Aunusta, siis suomenkielisen väestön asuma-alueita. Suur-Suomen piiriin
näkyy sisällytetyn myös Kuolan niemimaa, jonka luovuttamista Suomelle
Göring selvästikin empi. Sen sijaan Leningrad-Pietari oli selonteon mukaan
Suomelle ainoastaan pysyvä uhka, ei alue, jonka se olisi halunnut ottaa
hallittavakseen. Göringin lausuma ”Suomi voi valita sellaiset rajat kuin
se haluaa” ilmaisee puolestaan, kuinka tärkeä Suomi oli Saksalle
vähintäänkin myötäsotijana. Suomihan oli ainoa demokraattinen maa Venäjän
vastaisessa hyökkäysrintamassa ja nautti lisäksi ”talvisodan ihmeen”
vuoksi suurta arvonantoa maailmalla.
Kirjeen lopussa on kolmas tärkeä maininta. Kivimäki kertoo Göringin
tiedustelleen, ”kuinka Suomen työväestö ottaa asian”. Tämä kai tarkoitti
sen selvittämistä, lähtisikö Suomen työväestö mukaan edessä olevaan
hyökkäyssotaan, jossa Suomi ”yhdessä Saksan kanssa” ”käy taistelua idän
demoonien valtaa vastaan”. Ilmeisesti Kivimäen vastaus oli Göringin
katsannossa myönteinen, koska Göring sen saatuaan korosti pitkän
rauhankauden odottavan edessä. Vasemmiston perinteinen sodanvastaisuus
saavuttaisi näin tavoitteensa.
Heikki Ylikangas
29.7. 2005
