”Hotelli Ruanda” -elokuva herättää kysymyksen siitä, kuinka Ruandan tragedia pääsi tapahtumaan ja kuinka on mahdollista että kansainvälinen yhteisö ei estänyt sen syntymistä? Emme voi syyttää tiedonpuutetta. Me emme vain ottaneet tuhon ensimerkkejä riittävän vakavasti ja emmekä kyenneet reagoimaan Ruandasta tulleisiin viesteihin riittävän nopeasti ja päättäväisesti.
”Ei koskaan enää” vakuutimme Ruandan jälkeen. Saman vakuutuksen olimme antaneet jo vuonna 1945, jolloin YK:n peruskirjaan kirjattiin kansainvälisen yhteisön vakaaksi tahdoksi ”tulevien sukupolvien pelastaminen sodan vitsaukselta, joka jo kahdesti nykypolven eläessä on tuottanut ihmiskunnalle sanomattomia kärsimyksiä”.
Kolme vuotta tämän jälkeen hyväksyttiin ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus sekä kansanmurhan ehkäisemistä ja rankaisemista koskeva yleissopimus. Näiden välineiden perimmäisenä tarkoituksena on suojella yksilöitä sorrolta, väkivallalta ja ihmisoikeusloukkauksilta.
Vuonna 1994 kansainvälinen yhteisö kuitenkin epäonnistui tässä tehtävässä, kun ainakin 800.000 ihmistä tapettiin järjestelmällisesti ja raa’asti noin sadan päivän aikana. Paikalla oli vähäinen määrä kansainvälisiä rauhanturvaajia, mutta heillä ei ollut mitään mahdollisuuksia eikä edes valtuuksia puuttua tilanteeseen. Valitettavasti tämä ei ollut ainoa kansainvälisen yhteisön epäonnistuminen, vaan historioitsijat ovat nimenneet 1900-luvun kansanmurhan vuosisadaksi.
Kuten Ruandan ja entisen Jugoslavian tragediat ovat osoittaneet, kansanmurhaa tai etnistä puhdistusta ei käynnistä hetken mielijohteesta syntynyt halu tappaa. Päinvastoin, se on viimeinen askel määrätietoisessa politiikassa, jonka tavoitteena on osoittaa jonkin ryhmän olevan muita vähempiarvoisempi. Se alkaa suunnitelmallisesti vihaa lietsovalla propagandalla ja pyrkii luomaan uhkakuvia, joiden tavoitteena on leimata tietty kansanryhmä vaaraksi omalle hyvinvoinnille ja turvallisuudelle.
Näin ollen kansainvälisen yhteisön ei pitäisi olla voimaton kansanmurhan ehkäisemisessä. Väkivallan siemenet kytevät epäoikeudenmukaisissa poliittisissa, sosiaalisissa tai taloudellisissa rakenteissa tai yksinkertaisesti rasistisissa ideologioissa. Varoitusmerkit ovat olemassa pitkään ennen kuin väkivalta eskaloituu joukkomurhiksi, etniseksi puhdistukseksi tai kansanmurhaksi.
Avainasemassa on konflikteihin ja ihmisoikeusloukkauksiin puuttuminen jo siinä vaiheessa kun ne vasta kytevät. Toisaalta on tärkeää pyrkiä käynnistämään todellista dialogia jännitteiden hälventämiseksi siinä vaiheessa, kun edellytyksiä dialogille vielä on. Tilanteeseen on puututtava silloin, kun vähemmistöiltä ryhdytään epäämään oikeuksia ja kun yleistä mielipidettä ryhdytään muokkaamaan negatiiviseksi tiettyä kansanryhmää kohtaan.
* * *
Käynnissä olevan YK:n kokonaisreformin yksi keskeisistä tavoitteista on yhteistyön vahvistaminen YK:n ihmisoikeustoimijoiden ja turvallisuusneuvoston välillä. Näin voidaan varmistaa, että maailmanjärjestö kykenee tehokkaasti puuttumaan ihmisoikeusloukkauksiin ennen kuin ne eskaloituvat systemaattiseksi väkivallaksi.
Tehokkaan ennaltaehkäisyn kannalta on olennaista poistaa rankaisemattomuuden ilmapiiri. Vakavien ihmisoikeusloukkausten tekijät on saatava oikeudelliseen vastuuseen teoistaan. Tämä on välttämätöntä myös haavojen sulkemiseksi ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan rakentamiseksi konfliktin jälkeen. Suomi tuki voimakkaasti kansainvälisen rikostuomioistuimen perustamista, ja toimii aktiivisesti sen toimintaedellytysten vahvistamisen puolesta.
* * *
Vaikka panostamme ihmisoikeusloukkausten ja sitä kautta pakolaisuuden ennaltaehkäisemiseen, pakolaisuus tuskin poistuu keskuudestamme. Tälläkin hetkellä maailmassa on 17 miljoonaa pakolaista ja päinvastoin kuin kuvittelemme valtaosa kehitysmaissa. He ovat joutuneet pakenemaan vainoa, ihmisoikeusloukkauksia, sotaa, väkivaltaa tai pahimmillaan kansanmurhaa. He eivät ole suinkaan ryhtyneet pakolaisiksi omasta vapaasta tahdosta tai makeamman elämän toivossa.
Pakolaisuus on globaali ilmiö, joka vaatii globaaleja ratkaisuja. Suomella – kuten muillakin yksittäisillä valtioilla – on oma velvollisuutensa osallistua pakolaisten avustamiseen ja suojeluun. Velvollisuutemme on tarjota turvapaikka sitä hakeville pakolaisille ja luoda heille mahdollisuus elää täysipainoista elämää vapaana pelosta. Tämä ei ole hyväntekeväisyyttä tai hurskautta, vaan moraalinen ja oikeudellinen velvoitteemme.
Maahanmuuton valvontaa tehostettaessa tulee muistaa se, etteivät turvapaikanhakijat ja pakolaiset ole laittomia maahantulijoita. Heidän pääsynsä kansainvälisen suojelujärjestelmän piiriin tulee turvata kaikissa oloissa. Emme saa luoda Euroopan ympärille sellaista panssaria, joka torjuu todellisen suojelun tarpeessa olevia ihmisiä.
* * *
Lopuksi haluan painottaa elokuvan sisältämää toivon sanomaa: jopa yksi ihminen voi omalta pieneltä osaltaan pelastaa ihmishenkiä ja puuttua tapahtumien kulkuun. Vaikka kansainvälisen yhteisön hiljaisuus täytyi tuottaa äärimmäistä tuskaa ja turhautumista, hotellinjohtaja Paul jatkoi sinnikkäästi omaa taisteluaan uhrien suojelemiseksi. Hän oli yksi Ruandan Anne Frankeista tai Oscar Schindlereistä. Hän antaa uudet toivon kasvot Ruandan kansanmurhalle. Hän toimitti tehtävää, jota kansainvälisen yhteisön olisi pitänyt toimittaa. Sinä päivänä kun kansainvälinen yhteisö pystyy toimimaan yhtä päättäväisesti ja rohkeasti kun hotellinjohtaja Paul, lunastamme YK:n peruskirjassa tekemämme lupauksen säästää tulevat sukupolvet sodan kauhuilta.
