Kriisinhallinnan toimittava nopeasti vaikeissakin oloissa – LAILA FREIVALDSIN JA ERKKI TUOMIOJAN YHTEISARTIKKELI
Helsingin Sanomien ”Vieraskynä”, 29.12.2004
Suomi ja Ruotsi ovat aloitteillaan vaikuttaneet EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehitykseen jäsenyytensä alusta lähtien. Ulkoministerit Tarja Halonen ja Lena Hjelm-Wallen ehdottivat unionille rauhanturva- ja humanitaarisia tehtäviä kriisialueilla, alkuna unionin sotilaallisten kriisinhallintavalmiuksien kehittämistyölle.
Myös siviilikriisinhallintavalmiuksia alettiin luoda suomalais-ruotsalaisesta aloitteesta, jonka tekivät ulkoministerit Anna Lindh ja Erkki Tuomioja.
EU:n kriisinhallinta tukee YK:n toimintaa sen kamppaillessa laajojen kriisien ja vaikeiden humanitaaristen ongelmien ratkaisemiseksi etenkin Afrikassa. EU:lle on tärkeätä, että YK onnistuu. Kaukaisetkin kriisit tuottavat epävakautta Euroopalle. Ääriliikkeet ja terrorismi versovat sortuneiden valtioiden luomalta kasvualustalta.
Kriisinhallinnan koneisto käynnistyy usein liian kankeasti. Srebrenica ja Ruanda muistuttavat, miten hirvittävä voi olla hitauden hinta. Viime vuosilta on lisää esimerkkejä siitä mitä tapahtuu, kun kansainvälinen yhteisö ei kykene reagoimaan nopeasti ja määrätietoisesti.
Humanitaarisen katastrofin tai vakavien ihmisoikeusloukkausten uhatessa meidän tulee voida toimia ajoissa ihmishenkien pelastamiseksi. Joskus on kyettävä toimimaan salamannopeasti vaikeissa oloissa. Kriisinhallintajoukot voivat rauhoittaa akuutin tilanteen ja valmistella YK:n rauhanturvaoperaation tuloa.
Juuri niin EU teki kesällä 2003 Kongossa Bunian kaupungissa; myös Ruotsi osallistui operaatioon. Bunian kokemusten pohjalta EU päätti alkuvuodesta 2004 ryhtyä kehittämään unionin käyttöön nopean valmiuden taisteluosastoja.
EU:n nopean valmiuden joukkoihin tulee 13 noin 1 500 sotilaan vahvuista osastoa, jotka perustetaan jäsenmaiden vapaaehtoisin voimin. Niiden on kyettävä siirtymään toiminta-alueelle nopeasti ja operoimaan vaikeissakin oloissa. Vähintään kaksi niistä on aina valmiudessa puoli vuotta kerrallaan.
Suomi ja Ruotsi perustavat yhden tällaisen osaston yhteistyössä Norjan kanssa. Hanke on luontevaa jatkoa maittemme pitkäaikaiselle turvallisuuspoliittiselle yhteistyölle ja aloitteellisuudelle EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa.
Maamme ovat tottuneet kantamaan kokoonsa nähden suurta vastuuta kansainvälisestä turvallisuudesta. Ne ovat tehneet tiivistä kriisinhallintayhteistyötä monilla alueilla, ja niillä on pitkä kokemus rauhanturvaajien yhteisestä koulutuksesta sekä Nordcaps-yhteistyöstä. Myös Norja on ollut mukana toiminnassa. Yhteistyö saa nyt johdonmukaista jatkoa. Yhteinen osasto voidaan asettaa valmiuteen vuonna 2008.
Unionimaat pitävät selvänä, että osastot ovat tarpeen tullen myös käytettävissä operaatioihin. Vaikka operaation käynnistäminen vaatii kaikkien EU-maiden yksimielisen päätöksen, kunkin osaston lähettämisestä päättävät silti aina viime kädessä ne maat, joiden henkilöstöä siinä on.
Mikään ylikansallinen auktoriteetti ei voi määrätä suomalaisia tai ruotsalaisia joukkoja kriisialueelle. Kriisinhallintatehtävät vaikeissa oloissa asettavat rauhanturvaajat vaaralle alttiiksi. Siksi osallistumispäätöksen voivat tehdä vain kansalliset päätöksentekijät, huolellisesti valmisteltuna ja kansallisen lainsäädännön mukaisena.
Osastot ovat osa pyrkimystä kehittää unionista vakavasti otettava vastuunkantaja kriisinhallinnassa. Siksi myös jäsenmaiden kansallisia valmiuksia on parannettava.
Jos haluamme lähettää pohjoismaisen osaston kriisitehtävään nopeasti, meidän on varmistettava, että tarvittavat kansalliset päätökset voidaan tehdä riittävän nopeasti, akuutin kriisitilanteen vaatimalla tavalla. Se asettaa vaatimuksia puolustusvoimiemme, hallitustemme ja parlamenttiemme valmiudelle, ja siksi Suomi on päättänyt tarkistaa lainsäädäntönsä.
Osastojen tarkoituksena on erityisesti tukea YK:ta, ja niitä käytettäneen usein kiinteässä yhteistyössä YK:n kanssa. EU:n kriisinhallinta perustuu luonnollisesti YK:n mandaattiin.
Joissakin poikkeustilanteissa voi silti käydä niin, että turvallisuusneuvosto ei päätä mandaatista, vaikka tarkoitettu tehtävä olisi selvästi YK:n peruskirjan mukainen. Tällaisissakin tapauksissa EU:n ja sen jäsenmaiden tulisi, tarkan poliittisen ja kansainvälisoikeudellisen arvioinnin jälkeen, voida harkita operaation toteuttamista kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi ja ihmisten pelastamiseksi kansanmurhalta ja muilta vakavilta väkivaltaisuuksilta.
Osallistumista harkittaessa tulee aina selvittää, onko operaatio tarpeellinen ja sopusoinnussa kansainvälisen oikeuden kanssa, onko se YK:n ja EU:n oman turvallisuusstrategian tavoitteiden mukainen ja ovatko kriisialueen maat pyytänet apua. On itsestään selvää, että sotilaallisiin keinoihin turvaudutaan vain silloin, kun muista keinoista ei ole apua.
YK:n uudistamista pohtinut selvitysryhmä ehdottaa viittä kriteeriä, jotka turvallisuusneuvoston tulisi ottaa huomioon voimankäyttöä harkittaessa. Ne ovat uhkan vakavuus, tehtävän tavoite, onko kyse tilanteesta, jossa muut keinot eivät auttaisi, toteutuuko minimivoimankäytön periaate ja mitkä ovat voimankäytön seuraukset uhkaan verrattuna.
Näiden kriteerien tulee toteutua myös päätettäessä EU:n nopean toiminnan joukkojen käytöstä rauhaanpakottamistehtäviin.
