Erkki Tuomioja
EU JA SUOMI UUSIEN HAASTEIDEN EDESSÄ
Helsingin Sanomat, 29.2.2004
Yksi Suomen vahvuuksista Euroopassa on se, että meillä EU-politiikkaa hoidetaan laajalla yhteisymmärryksellä. Isompaa eroa ei ole tehty sen enempää hallituksen ja opposition välillä eikä eroteltu sitä, kuka aikanaan kannatti tai vastusti Suomen EU-jäsenyyttä. Tämä on päinvastoin kuin Ruotsissa, jossa EU-jäsenyys jäi kansanäänestyksen jälkeen edelleen poliittiseksi kiistakapulaksi, mikä on selvästi heikentänyt maan EU-politiikan voimaa ja uskottavuutta.
EU:n merkitys on korvaamaton turvallisuusyhteisönä ja paremman globalisaation hallinnan välineenä. Talouskin on keskeinen, mutta sen edellyttämä yhteistyö olisi toteutettavissa myös kevyemmillä rakenteilla.
Se että pääministeri Matti Vanhanen painotti yksipuolisesti taloutta taannoisessa Helsingin Sanomien haastattelussaan ei tarkoita, että hänkään olisi tästä toista mieltä. Mikään hänen haastattelussaan eikä sitä selventävässä kirjoituksessaan ei perustellut sitä hätäkellojen soittamista, mihin pääministeriä historiattomuudesta moittineet lehdet tai uskottavuuttaan epätoivoisesti etsivä ja häntä Euroopan hukkaamisesta syyttävä oppositio ryhtyivät.
Jos vakaa suomalainen sanoo ettei hän lämpene unionin yhteiselle hymnille tai symboleille ei se vielä tarkoita erottautumista rauhaa ja ihmisoikeuksia korostavista yhteisistä arvoista ja pyrkimyksistä niiden vahvistamiseen eurooppalaisessa yhteistyössä. Jos symboliuskollisuus otetaan eurokelpoisuuden kriteeriksi niin suomalaisten peruspragmaattisuuden tuntien on parasta hajottaa kansa ja valita uusi tilalle.
Ulkopoliittista kelpoisuutta on joskus mitattu kyvyllä toistaa vanhaa liturgiaa. Sen tilalle ei kaivata uutta liturgiaa, mitä eurouskollisuuden uudet mittamiehet ovat luomassa. Déjà vu-vaikutelmaa vahvistaa vielä se, että nytkin käytetään Suomesta ruokittuja komissaroveita todistamaan epäeurooppalaisten ilmiöiden huolestuttavasta lisääntymisestä Suomessa. Konkretian puutteessa kritiikki saa naurettavia hengenhaistelun piirteitä.
Kun menneen, nykyisen ja tulevan EU-politiikan ympärillä on tullut tavaksi esittää milloin mitäkin asiaa tutkittavaksi ja arviotavaksi, voi listaan lisätä tämänkin ilmiön. Yhteistä kaikille aiheille kuitenkin on, ettei niitä varten tarvita hallituksen sponsoroimaa tilaustutkimusta.
* * *
Toukokuussa 25 maan unioniksi laajentuva yhteisö on tänään hyvin toisenlaisessa tilanteessa ja toisenlaisten haasteiden edessä kun se unioni, johon Suomi yhdeksän vuotta sitten liittyi. Siinä unionissa Suomi vakiinnutti nopeasti asemansa eurorealistisella ja käytännönläheisellä toimintalinjallaan. Nyt kun unionilla on pallo hukassa, voi näyttää siltä kuin se olisi kadonnut Suomeltakin.
Laajentunut unioni ei enää toimi entisillä pelisäännöillä, mutta uusistakaan ei ole vielä sovittu HVK:ssa. Hallitustenvälisyys näyttää kasvavan unionissa. Se oli myös perustuslaki-sopimusta valmistelleen konventin esitysten henki. Se merkitsee vääjäämättä jäsenmaiden eriarvoisuuden korostumista voimakkaammin kuin yhteisöllisessä päätöksenteossa. Ei tarvitse rakastaa komissiota ja sen byrokratiaa ymmärtääkseen, että komission kautta tulevat esitykset ovat kuitenkin pääsääntöisesti samalla tavoin ja samaan aikaan kaikkien jäsenmaiden käsiteltävinä.
Tärkeintä on uudessa tilanteessa välttää uusien pysyvien jakolinjojen muodostuminen unionin sisälle. Tämä ja laajentuvan unionin päätöksentekokyvyn turvaaminen on ollut Suomen johdonmukainen toimintalinja perustuslakisopimusta valmistelevassa hallitustenvälisessä konferenssissa.
Puheet uusista ytimistä ovat vailla konkreettista katetta. Ymmärrettävämpää olisi, jos ne liittyisivät Amsterdamin sopimuksessa luotuun mahdollisuuteen käyttää ns. tiiviimpää yhteistyötä, jossa osa unionin jäsenmaista voi tarkoin rajatuin edellytyksin viedä yhdentymistä jollain alalla pidemmälle ja syvemmälle kuin mihin kaikki ovat valmiita. Tällaista ei kukaan ole kuitenkaan vielä edes esittänyt. Lähinnä voisi kyseeseen tulla puolustusyhteistyö, mutta senkin osalta on HVK:ssa saavutettu jo sen syventämisen mahdollistava yhteisymmärrys.
Siten ytimenmuodostus hahmottuu nykytilanteessa enemmänkin erottautumishalusta kertovaksi blokkimuodostukseksi unionin sisällä kuin asialliseksi pyrkimykseksi viedä integraatiota eteenpäin. Se että jäsenvaltiot kokoontuvat erilaisissa ryhmissä ei ole uutta eikä sinänsä tuomittavaa. Haitaksi se on silloin, jos se tarkoittaa jonkinlaisen suurten jäsenmaiden direktorion pystyttämistä unionin sisälle.
* * *
Sekä idea että johtajuus ovat kateissa Euroopassa. Puutetta ei kuitenkaan ole vaativista ja konkreettisista tehtävistä. Laajentuminen ja Euroopan kilpailukyvyn elvyttäminen ovat suurhankkeita, mutta aivan selvää ei ole mitä niiltä odotamme. Etsimmekö Euroopan kilpailukyvyn parantamista uusliberalistista yksipuolisista kilpailua ja voitonmaksimointia korostavista talousopeista, heikomman kustannuksella toteutuvista joustoista ja tuloerojen kasvattamisesta? Vai tukeudummeko uudistuksissa Euroopan sosiaalisen mallin kiistattomiin vahvuuksiin, sellaisina kun ne laaja-alaista hyvinvointivaltiota toteuttaneissa pohjoismaissa edelleen näkyvät?
Tällainen kysymyksenasettelu, jos Eurooppa-puolueet sen uskottavasti osaisivat esittää, voisi estää vaaliosanoton jäämisen pahimmassa tapauksessa vielä pienemmäksi, kuin edellisissä eurovaaleissa. Institutionaalisten kysymysten vatkaaminen ei innostusta ainakaan herätä.
Euroopan rooli maailmassa laajasti ymmärrettynä on kuitenkin tärkein unionin tulevaisuudenkysymys tässä ja nyt. Ympäristötuhoista kulkutautien kautta terrorismiin ulottuvien uusien turvallisuusuhkien maailmassa EU on ainutlaatuisessa asemassa toimimaan sen laajan monenkeskisen yhteistyön rakentajana, jota näiden uhkien torjuminen ja oikeudenmukaisemman maailman toteuttaminen edellyttää.
EU:n uusi turvallisuusstrategia ei ole yksipuolisesti sotilaallinen, vaan kattaa kriisinhallinnan eri välineiden lisäksi myös aseellisten konfliktien ennaltaehkäisyn. Siinä tarvitaan unionin ulkosuhdetoiminnan kaikkia välineitä.
Unionin uudet rahoituskehykset vv. 2007-2013 on koottava siten, että niissä on riittävät resurssit juuri niiden tehtävien suorittamiseen, joista jäsenvaltiot yksin eivät selviä. Tästä syystä ulkosuhdetoiminnan – kriisinhallinnan, kehitysyhteistyön, naapuruuspolitiikan – rahoitus on aivan eri kategoriassa, kuin kansallisten rahojen jalostusta niitä Brysselin kautta kierrättämällä merkitsevät toiminnot.
Siksi EU:n rahoituskehyksestä neuvoteltaessa prioriteetteja ei tule määritellä sen enempää nettomaksajien omien maksujen minimoinnista kuin muiden unionilta saatavat tukien maksimoinnista lähtien. Hyvä lopputulos ei myöskään synny vain näiden lähtökohtien kompromissina.
Kun paineet kohdistuvat ennemmin kokonaiskehyksen supistamiseen kuin kasvattamiseen on myös katsottava, miten saataisiin raameihin lisää liikkumatilaa välttämättömien yhteisten tehtävien hoitoon. Se perustelisi sitä, että osa maataloustukien maksatuksesta tulisi, muutoin yhteisestä politiikasta tinkimättä, renationalisoida, eli siirtää jäsenmaiden itsensä maksettaviksi.
Maatalousmaksatuksiin puuttuminen on toistaiseksi vielä aivan liian radikaali reformi. Sitä odotettaessa on ainakin vältettävä sitä, ettei sen rinnalle luoda uusia rahan kierrätysmekanismeja tutkimus- ja kehitysrahoituksen merkeissä. Sitä kannattaa EU-tasolla jakaa vain silloin, kun se tuo todellista lisäarvoa kansallisiin hankkeisiin nähden.
EU tarvitsee turvallisuusstrategian jatkoksi myös strategian globalisaation hallintaa varten. EU:n saavutuksiin kuuluvat mm Kioton ilmastosopimus, kansainvälinen rikostuomioistuin ja monien maailmankonferenssien luotsaaminen kohtuulliseen lopputulokseen, mikä osoittaa unionilla olevan todellisia mahdollisuuksia globalisaation paremman hallinnan kehittämiseen. Yksi seuraava kohde voisi olla asekauppaa koskevan läpinäkyvyyttä ja vastuullisuutta lisäävän kansainvälisen sopimuksen aikaansaaminen sekä siihen liittyen asekaupan verottaminen.
Unionin olisi kyettävä konkretisoimaan, miten maailman rahoitus-, kehitys- ja kauppajärjestelmiä uudistetaan niin, että globalisaation kiistattomat hyödyt jakaantuisivat tasaisemmin kaikkialla maailmassa. Toisena haasteena on varmistaa se, että demokratia ulottuu myös globalisaation hallintaa koskevaan päätöksentekoon.
