Ulkoministeri Erkki Tuomioja
VOIMAPOLITIIKKA EI RIITÄ PITKÄLLE
Kaleva 8.9.2002
Kuinka paljon maailma on muuttunut viime syyskuun 11. päivän terrori-iskujen seurauksena ja onko suunta parempaan? Edes jälkimmäistä ei valitettavasti voi varmuudella sanoa.
Vastauksen antamiseen ei riitä vain sen arvioiminen, miten hyvin Al Qaidan ja muiden terroristiverkostojen uhkaa on onnistuttu purkamaan. Vaikka Afganistan ei enää ole terrorismin tukikohta ja vaikka paljon muutakin on saatu aikaan, ei välitön iskujen uhka ole suinkaan väistynyt niin, että vuosi sitten kaikkialla tiukennettuja turvatoimia voitaisiin löysentää.
Terrorismin uhkaa ei kuitenkaan voida kitkeä vain sotilaallisella voimankäytöllä ja poliisitoimilla. Silloinkin kun sotilaallinen voimankäyttö on oikeutettua ja välttämätöntä, kuten se on Talebania ja Al Qaidaa vastaan ollut, se ei koskaan ole riittävä keino. Afganistan on esimerkki maasta, jossa tarvitaan nyt pitkäaikaista sitoutumista niin
rauhan turvamiseen, siviilikriisinhallintaan, demokratian ja ihmisoikeuksien
juurruttamiseen kuin unikonviljelystä vapaan ja vakaan talouden
kehittämiseenkin.
Kaikkialla on myös puututtava niihin olosuhteisiin, joiden vallitessa jotkut voivat nähdä terrorisminkin oikeutettuna. Tätä ei ikävä kyllä ole kaikkialla riittävän hyvin ymmärretty 11.9. jälkeisessä maailmassa. Jotkut paheksuvat asiasta mainitsemistakin. Syiden eritteleminen ei kuitenkaan sisällä pienintäkään hyväksyntää millekään viattomia uhreja
aiheuttavalle terrorismille. Terrorismi on rikos, johon syyllistyneet on saatettava oikeudelliseen vastuuseen heidän motiiveihinsa katsomatta.
Oikeudellisen näkökohdan korostaminen on erittäin tärkeää. Terrorismi on hyökkäys kansalaisten perusoikeuksia, ihmisyyttä ja oikeutta vastaan eikä sitä vastaan tule taistella keinoin, jotka olisivat ristiriidassa näiden perusarvojen kanssa, joita terrorismi juuri uhkaa. On huolestuttavaa, että satoja ihmisiä istuu vangittuina pelkkien terroristiyhteysepäilyjen vuoksi ilman, että heitä vastaan olisi edes esitetty syytettä. Myöskään Taleban-vankien kohtelu ei ole ollut kaikilta osin asianmukaista. Heidänkin asiansa tulee käsitellä lakien ja kansainvälisten sopimusten säätämällä tavalla.
Vastikään perustettu, pian työnsä aloittava Kansainvälinen rikostuomioistuin ICC on ollut vireillä jo vuosia. Se ei varsinaisesti kata terrorismia, mutta sen merkitys kansainvälistä oikeusjärjestystä vahvistavana hankkeena on syyskuun 11. päivän jälkeen vain kasvanut.
Terrorismi on päällimmäisin, mutta ei välttämättä edes haastavin niistä uudenlaisista laaja-alaiseen turvallisuuteen kohdistuvista uhista, jotka eivät enää liity valtioiden välisen sodan mahdollisuuteen. Sotilaallinen voima voi vain hyvin rajallisesti jos lainkaan auttaa torjumaan kulkutautien, kansainvälisen rikollisuuden, hajoavien valtioiden, ihmisoikeusrikkomusten, ympäristön heikkenemisen ja luonnonkatastrofien kaltaisia uhkia.
Tällaisia uhkia ei niiden luonteen vuoksi voida torjua linnottautumalla omien rajojen taakse. Niiden menestyksekäs torjuminen edellyttää päin vastoin mahdollisimman laajaa sitoutumista monenkeskeiseen yhteistyöhön, mikä viime syyskuun järkytyksen jälkimainingeissa näytti saavan jalansijaa kansainvälisessä yhteisössä.
Vuosi sitten oli myös toiveita siitä, että terrori-iskujen maailmanlaajuinen tuomitseminen antaisi mahdollisuuksia saada paikallisten ja alueellisten konfliktien osapuolia luopumaan väkivallasta ja sitoutumaan rauhanprosesseihin. Pohjois-Irlannissa ja Makedoniassa tästä
saattoi olla ainakin tilapäisiä merkkejä havaittavissa.
Tänään maailman tilanne ei näytä kovin rohkaisevalta minkään näiden asioiden ymmärtämisen osalta. Samaan aikaan kun Monterreyn kehitysrahoituskonferenssissa saatiin vaivoin puserrettua lupauksia lisämiljardeista kehitysyhteistyöhön, ollaan Yhdysvalloissa ja muuallakin valmiita heittämään satoja miljardeja lisävarustautumiseen ja uusien
asejärjestelmien kehittämiseen. Tutkija Pekka Visuri näkeekin tuoreessa EVA:n julkaisussa voimapolitiikan tehneen vahvan paluun maailmannäyttämölle.
Paremmalta ei tilanne tunnu moninkeskiseen yhteistyöhön sitoutumisenkaan kannalta. Joukkotuhoaseiden leviäminen nähdään perustellusti uhkana, mutta moninkeskisiä sopimuksia ja yhteistyötä ei siinäkään asiassa tunnusteta tarpeelliseksi kuin rajoitetusti. Liittolaisia etsitään ja käytetään lähinnä tilapäisiin ja rajoitettuihin tehtäviin eikä alueellisten
konfliktien ratkaisussa ole juurikaan edistytty.
Konflikteista vaikein ja vaarallisin, Israelin ja palestiinalaisten välinen, on vain pahentunut. Israel tulkitsee saaneensa oikeutuksen ja hyväksynnän käyttää niin paljon voimatoimia palestiinalaisia vastaan kuin katsoo itse tarpeelliseksi. Palestiinalaishallinnolta edellytetään oikeutetusti, että se uudistaa korruptoituneen hallinnon ja sitoutuu sataprosenttisesti terrori-iskujen estämiseen. Sille ei kuitenkaan
tarjota selkeää sitoutumista ja aikataulua elinkelpoisen palestiinalaisvaltion luomiseksi eikä riittäviä voimavaroja ja mahdollisuuksia siltä edellytetyn kelpoisuuden saavuttamiseksi.
Tässä tilanteessa valmistelut uuden sodan aloittamiseksi Lähi-idässä avaavat pelottavia näkymiä. Näyttöä Irakin osallisuudesta terrorismin tukemiseen ei ole esitetty eikä pelkkä hallitusten epämiellyttävyys ole hyväksyttävä syy sotimiseen. Irakin mahdollisen joukkotuhoasekapasiteetin eliminointi on ja sen täytyy pysyä YK:n vastuulla.
Myönteistä on kuitenkin ollut Euroopan unionin sisäisen yhteisymmärryksen ja ulkoisen toimintavalmiuden lisääntyminen. EU on kiitettävästi tehnyt eri lohkoilla työtä terrorismin estämiseksi ja terroristiverkostojen repimiseksi. Samalla se on ymmärtänyt monimuotoisen, muunkin kuin sotilaallisen kriisinhallinnan sekä konfliktien syiden hävittämisen
tärkeyden. Juuri nyt rauhan ja moninkeskisen yhteistyön tulevaisuus ja tuloksellisuus on pitkälti sen varassa, miten hyvin unionin yhtenäisyys ja sitoutuminen kestävät ja miten transatlanttisissa suhteissa onnistutaan välttämään kuilun syventyminen.
