Erkki Tuomioja
VIROLAISESTA MAAHANMUUTTAJASTA KANSALLISKIRJAILIJAKSI
Pirkko Koski, Kaikessa mukana. Hella Wuolijoki ja hänen näytel-mänsä, Otava, Keuruu 2000
Hella Wuolijoesta on vuosien saatossa kirjoitettu jo paljon.
Edellinen Oskar Kruusin kirjoittama Wuolijoki-elämäkerta ilmestyi
Virossa vuonna 1999, mutta myös uusille Wuolijoki-teoksille
näyttää jatkuvasti olevan tilaa. Ainakin Helsingin yliopiston
teatteritieteen professori Pirkko Kosken Kaikessa mukana on
tervetullut ja antoisa lisä olemassaolevaan tarjontaan.
Kosken teos keskittyy Hella Wuolijokeen näytelmäkirjailijana
mutta on samalla myös riittävän kattava ja huolellisesti dokumentoitu henkilöhistoria. Kokonaisvaltainen lähestymistapa onkin
välttämätön, sillä Wuolijokea näytelmäntekijänä ei voi ymmärtää
tuntematta hänen taustaansa ja muuta laajalle ulottunutta elämäntyötään.
Virolaissyntyinen mutta jo kohta vuosisadan vaihteen jälkeen
Suomeen opiskelemaan tullut ja täällä avioduttuaan suomalaistunut
Hella Wuolijoki on Suomen kaikkien aikojen menestyksekkäin näytelmäkirjailija, jonka näytelmiä esitetään tasaiseen tahtiin
edelleen. Mutta kuten Kosken teos kertaa ei Wuolijoen tie menestyskirjailijaksi ollut suora eikä helppo.
Ensimmäiset näytelmänsä ja kirjansa Hella Wuolijoki kirjoitti
ennen ensimmäistä maailmansotaa ja viroksi kirjoitettu esikoisnäytelmä Talulapsed esitettiin sekä Virossa että Suomessa. Viron
vuoden 1905 tapahtumista kertova näytelmä Wuolijoen tuotteille
tyypillisine vahvoine naissankareineen kiellettiin kohta ensi-
illan jälkeen molemmissa maissa.
Kirjalliset harrastukset jäivät joksikin aikaa. Wuolijoki keskittyi luomaan menestyksekästä uraa ”valkoisena variksena” eli
liikenaisena, mutta myös vasemmistosympatioistaan tunnettuna
salonginpitäjänä ja kartanonomistajana.
Aunuksen puuliikkeen konkurssi teki lopun Wuolijoen liiketoimista ja hänelle jäi 30-luvulla taas aikaa palata kirjoittamisen pariin.
Koidulan ensiesitys Virossa vuonna 1932 ja Ministeri ja kommunistin sekä Laki ja järjestyksen ensi-iltansa seuraavana vuonna
Suomessa saaneet näytelmät esitettiin vielä kirjailijan omalla
nimellä. Kolme vuotta myöhemmin oli sitten vuorossa Juhani Tervapään nopeasti paljastuneella nimimerkillä kirjoitettu Niskavuoren
naiset.
Niskavuori-sarjan viisi näytelmää ovat vuonna 1937 ensiesityksensä saaneen Juurakon Huldan kanssa Wuolijoen tunnetuimmat ja
esitetyimmät teokset. Wuolijoen näytelmistä on myös tehty 14 eri
elokuvaversiota, jotka kuitenkin jäävät teatteriin keskittyvässä
Kosken kirjassa lähes maininnan varaan.
Sitäkin huolellisemmin on Pirkko Koski selvittänyt Wuolijoen
kaikkien näytelmien syntyhistorian, esitykset ja niiden saaman
vastaanoton. Vahvimmillaan Koski onkin näytelmien valintaan ja
työstämiseen liittyvän monimuotoisen teatteripolitiikan selvittämisessä.
Wuolijoen useimmille henkilöhahmoille ja monille tapahtumille
löytyy esikuva historiasta tai Wuolijoen laajan suvun värikkäästä
henkilögalleriasta, alkaen Wuolijoen ja Niskavuoren sukutilojen
yhtäläisyydestä. Hyvien kirjailijoiden tapaan myös Wuolijoki
lainasi surutta elävästä elämästä ja muokkasi henkilöitä ja
tapahtumia näyttämölle uusiksi kokonaisuuksiksi.
Aina löytyy jossain vaiheessa löytyy joku joka asettaa tarpeeksi
menestyneiden kirjailijoiden ja näytelmäkirjailijoiden töiden
omintakeisuuden ja tekijänoikeudetkin kyseenalaiseksi.
Tunnetusti näin on käynyt Bertolt Brechtille joka avoimesti
käytti muiden kirjoittajien tuotantoa raaka-aineena omille töilleen ja jonka parhaitten teosten takaa esim. John Fuegi on löytänyt jonkun naisen, jonka panos on arvioitu vähintään yhtä suureksi kuin Brechtin itsensä.
Yksi näistä naisista on Hella Wuolijoki, jonka osallisuus Herra
Puntila ja hänen renkinsä Matin toisena tekijänä on kuitenkin
kiistatta molempien kirjailijoiden allekirjoittamassa sopimuksessa tunnustettu, vaikka Brechtin aikana ja sen jälkeenkin Puntilaa
on usemmiten esitetty vain BBn kuin molempien kirjailijoiden yhteisenä luomuksena.
Wuolijoki on antanut Brechtille muitakin virikkeitä. Brechtin
Kaukaasialaisen liitupiirin sotalaulu on lainattu Wuolijoen ennen
ensimmäistä maailmansotaa kokoamasta eestiläisen kansanrunouden
Soja laul kokoelmasta.
Ei ole Hella Wuolijokikaan säästynyt plagiointisyytöksiltä.
Pirkko Koski käy huolellisesti lävitse niin Wuolijoen näytelmien
kuin muidenkin tekstien alkuperän ja päätyy siihen, että vaikka
ensiesitysten ohjaajilla – ennen muuta Eino Salmelaisella – on
ollut tietty merkitys näytelmien muokkauksessa, ei heillä tai
Wuolijoen sanelusta käsikirjoituksia kirjoittaneilla lahjakkailla
sihteereillä ole ollut osuutta varsinaiseen luomisprosessiin.
Poikkeuksena on kuitenkin mainittava myöhemmin myös romaaniksi
kehitetty kuunnelmasarja Työmiehen perhe, joka todennäköisesti on
perustunut puuseppä Frans Rantasen alunperin lähettämään suppeaan
käsikirjoitukseen, jonka alkuperää Wuolijoki ei itse tuonut
esiin.
Hella Wuolijoen kaltaisesta henkilöstä ei varmaan koskaan kirjoiteta viimeistä sanaa eikä lopullista totuutta, eikä Pirkko
Koski oleta tätä tehneensä. Hella Wuolijoen yhteiskunnallisesta
toiminnasta on vielä sen verran tutkijoilta suljettua lähdeaineistoa olemassa että joku sen perusteella voi vielä tarttua
aiheeseen uuttakin tuovalla tavalla. Mutta näytelmäkirjailija
Wuolijoesta on vaikea uskoa enää parempaa työtä ilmestyvän.
Kirjoittaja on ulkoministeri, poliittisen historian dosentti ja
Hella Wuolijoen tyttärenpoika
