Erkki Tuomioja
KATUTURVALLISUUS IHMISTEN HUOLENA
– kolumni Demariin 9.3.
Turvallisuus ei ole helposti jaoteltavissa. Jos työturvallisuus ja työsuhdeturva heikkenevät ja jos sosiaaliset turvaverkot rakoilevat heijastuu se monin tavoin myös siihen turvallisuuteen, johon vastauksia haetaan ensi sijassa oikeus- ja poliisitoimesta.
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö myös jälkimmäistä tulisi tehostaa. Yhteiskunnalliset epäkohdat selittävät katuturvattomuutta mutta eivät oikeuta laiminlyömään sen parantamista myös perinteisin järjestystoimin. Laaja-alaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa välinpitämättömyys rikoksia ja rikosten uhreja kohtaan on yhtä vähän puolustettavaa kuin ihmisten sosiaalinen heitteille jättökin.
Poliisitoimi kuuluu aloihin, joilla säästöleikkaukset ovat aiheuttaneet selvää vahinkoa ja nyt on poliisitoimen määrärahoja ja poliisien määrää lisättävä. Osa tästä lisäyksestä on varattava poliisien asennekasvatukseen ja muuhun koulutukseen sekä siihen, että poliiseja rekrytoidaan myös maahanmuuttajaryhmistä.
Ei tarvitse palata Turmiolan Tommi-virityksiin voidakseen todeta, että holtiton alkoholikulttuuri aiheuttaa Suomessa liian paljon epäviihtyvyyttä ja suoraa rikollisuutta. Saman voi todeta myös huumeiden kasvaneesta käytöstä.
Mielellään sanoisi, että valistus on ratkaisu näihinkin ongelmiin, mutta se on pään pensaaseen panemista. Ei ole haikailua kieltolakiaikoihin kun toteaa, että Suomi on edelleen niitä maita, joissa tarvitaan alkoholihaittojen vähentämiseksi tiukkaa kulutuksen rajoittamista. Tällaiseen alkoholipolitiikkaan ei kuulu viinien tuominen elintarvikeliikkeisiin eikä urheilukilpailujen talouden rakentaminen kaljahanojen varaan.
Sama koskee huumeita, joskin niiden suhteen ollaan lähempänä tilannetta, jossa kieltolakimentaliteetti uhkaa tuottaa enemmän haittoja ja rikollisuutta kuin joustavampi politiikka.
Turvattomuuden kasvu on monin osin ollut täysin ennakoitavissa. Albertinkadun ampumaradan murhenäytelmä on yhdellä tasolla tietenkin käsittämätön ja ainutkertainen tapahtuma, mutta yhtä lailla ennustettavissa ollut. Niitä nähdään Suomessa enemmänkin, ellei aselainsäädäntöä saada järjestykseen.
Aserajoitusten logiikka on siinä, että mitä enemmän laillisia aseita yhteiskunnassa vapaasti liikkuu, sitä suuremmalla todennäköisyydellä osa niistä rikosten, laiminlyöntien ja vahinkojen kautta päätyy väärien ihmisten käsiin.
Kyse ei ole kuvitelmasta, että ihmiset ilman aseita luopuisivat väkivallasta; enintään siitä, että luottamus asevaraiseen turvallisuuteen ja ongelmien ratkaisuun vähenisi. Mielenhäiriöön joutunut ihminen saa toki pahaa jälkeä aikaan jo leipäveitsellä, mutta ei yhtä pahaa kuin revolverilla tai rynnäkkökiväärillä.
Sivistyneessä yhteiskunnassa aseet ja ammukset kuuluvat vain viranomaisille – eikä heillekään rajoituksetta – ja tarkoin vartioituihin varastoihin. Poikkeuksia ei tulevaisuudessa tarvita ehkä edes ampumaurheilun harrastajille, kun vaarattomat laseraseet korvaavat ruutipaukut.
