Erkki Tuomioja
JULKISEN PALVELUTYÖN TULEVAISUUS
– kolumni Kunta ja Me-lehteen
Pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa sosiaalipolitiikka perustuu sekä kaikille kansalaisille kohdistuviin universaalisiin palveluihin ja tulonsiirtoihin että vahvojen työmarkkinajärjestöjen tuella luotuihin ansiosidonnaisiin etuisuuksiin. Siihen kuuluu laaja julkinen sektori ja yhteiskunnan vastuu palvelujen tarjonnasta ja laadusta.
Pohjoismainen malli jakaa tuloja uudelleen laajemmin kuin muut ja sen tuloksena on kohtuullisen tasainen tulonjako jonka alapäässä ketään ei päästetä varattomuuden vuoksi syrjäytymään. Tasaista tulonjakoa voi pitää arvona sinänsä eikä ole sattuma, että arkinen solidaarisuus, miesten ja naisten tasa-arvo ja turvallisen ja hyvän elämän edellytykset ovat parhaiten toteutuneet pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa.
Kirjoitan edelleen hyvinvointivaltiosta vaikkei valtio muodissa olisikaan. Hyvinvointivaltion tuloksellisuuden ja rahoituksellisen kestävyyden kannalta julkinen sektori on kokonaisuus eikä sillä tässä katsannossa merkitystä vastaako palvelujen tuottamisesta ja tulonsiirtojen jakamisesta valtio, kuntayhtymä tai kunta. Kuitenkin kuntien laaja vastuu hyvinvointipolitiikan toteuttamisessa on suuri etu keskitettyihin valtiollisiin järjestelmiin verrattuna.
Hyvinvointivaltiolla on suomalaisten vankka kannatus. Vuosia tiedotusvälineissä jatkunut uusliberalistinen mediavyörytys veroja ja ”ylimitoitettua” sosiaaliturvaa vastaan eivät ole sitä horjuttaneet vaan pikemminkin vankistaneet – jopa niin, että veronkorotuksetkin hyväksytään jos niin voidaan turvata hyvinvointipalvelujen laatu ja saatavuus.
Niin kansanvallassa kuin elämmekin ei pelkkä kansalaistahto vielä takaa hyvinvointivaltion säilymistä. Sitä ei ole mahdollista puolustaa sellaisenaan ilman mitään muutoksia. Sen täytyy monin tavoin muuttua ja kehittyä tavalla, joka vähentää valtiokeskeisyyttä, hyväksyy myös yksityisen yritteliäisyyden palvelujen tarjoamisessa, turvautuu nykyistä laajemmin kilpailuttamiseen ja suhtautuu aiempaa suvaitsevammin erilaisiin yksilöllisiin elämäntapavalintoihin. Tällaisessa hyvinvointivaltiossa myös ns. kolmannella sektorilla ja vapaaehtoistoiminnalla on oma roolinsa – ei julkisten palvelujen korvaajana, vaan niiden täydentäjänä.
Sivistynyt yhteiskunta tulee aina olemaan kohtalaisen korkean veroasteen yhteiskunta – amerikkalaisen alhaisella veroasteella se ei ole mahdollinen. Veroasteen ei välttämättä tarvitse olla juuri niin korkea kuin tänään.
Kuinka paljon markkinayhdentyminen ja ns. globalisoituminen rajoittavat valtioiden mahdollisuuksia vaikuttaa veroilla, tulonsiirroilla ja muilla talouden ohjauskeinoilla tulonjakoon ja talouden käyttäytymiseen? Rajat kansalliselle liikkumatilalle verotuksessa eivät synny ensi sijassa sopimuksista, vaan verokohteiden kasvavasta liikkuvuudesta.
Ennen ei kansainvälinen kilpailu juurikaan vaikuttanut siihen, miten ankarasti tai kevyesti erilaisia tuloja tai toimintoja oli mahdollista tai kannattavaa verottaa, mutta tänään liikkumatila koetaan kapeaksi. Kiistattomammin tämä koskee pääomaverotusta. Korkeampi veroaste ohjaa suurten pääomatulojen saajia siirtämään muodollisen tuloutuspisteensä matalan pääomaverokannan maihin ja siten kansallisen verottajan ulottumattomiin. Myös ympäristöverojen käyttöä rajoittaa pelko kilpailukyvyn heikkenemisestä.
Markkinayhdentymisen paineet murentavat nykyistä veropohjaa. Jo tiedossa oleva mm leima- ja valmisteveroja koskeva harmonisointi tulee vähentämään Suomessa verotuloja n. 5 mrd mk, mikä sinänsä ei vielä tuota suuria ongelmia. Kuitenkin pidemmän päälle kaikkiin veroihin kohdistuu niiden tuottoa alentavia paineita.
Todellinen liikkumatila verojen suhteen on arvio- ja arvostuskysymys. Suurten tulojen verotuksessa on paremminkin kiristämisen varaa kuin laskemisen tarvetta, ainakin jos arvioidaan ns. kannustusvaikutusta. Kiistattomat kannustusongelmat ovat tuloasteikon alapäässä ja pienten tulojen verotuksessa. Siksi työn verotusta on kevennettävä painottaen kevennykset pieni- ja keskituloisille.
Vastauksia globalisaatiohaasteisiin on haettava kaikilta tasoilta: kansallisin toimin, alueellisen yhteistyön puitteissa ja maailmanlaajuisin toimin.
Kun kansalliset ratkaisut eivät riitä eikä paluuta omavaraisuuteen ole tarvitaan ylikansallista yhteistyötä. Tärkein peruste EU-jäsenyydelle oli se, että siten voimme vaikuttaa niihin päätöksiin, joista joka tapauksessa olemme riippuvaisia. Kyse ei kuitenkaan ole vain siitä, mitä Euroopan unioni on tänään vaan siitä mitä sen tulisi olla.
Rahaliiton aloitettua suuremmat paineet kohdistuvat verotuksen ja taloutta säätelevän lainsäädännön harmonisointiin. Tässäkin on tapahtunut se muutos, että siinä missä asiaa käsitelleiden puheiden painopiste vielä jokin aika sitten oli pyrkimyksissä verotuksen alentamiseen ja julkisen sektorin alasajoon sekä markkinavapauksien kasvattamiseen on ensisijaiseksi huolenaiheeksi nyt nostettu haitallisen verokilpailun sekä sosiaalisen polkumyynnin estäminen.
Aina ei ole selvää pyritäänkö verotuksen harmonisoinnilla sen yhdenmukaistamiseen vai miniverokannan säätämiseen verokilpailun kannalta avainkohteille, kuten pääomatulojen ja energian verottamiselle. Täysi yhdenmukaistaminen on sekä epärealistista ja epätoivottavaa mutta minimiverokanta (kansallisen budjetin katteeksi käytettäville) kilpailun kannalta herkimmille verotuskohteille on sitäkin tarpeellisempi. Hyvä alku olisi esim. 25 prosentin minimivero pääomatuloille ja komission energiaveroesityksen hyväksyminen.
