Erkki Tuomioja
PANKKIKRIISIN PITKÄ VARJO
– kolumni Kunta ja me-lehteen
Eduskuntatyötä on viime viikot pahasti sekottanut ns. Alho-Sund-qvist jupakka. Kun olen jo kolme kertaa erehtynyt todetessani asian loppuunkäsitellyksi, en tohdi enää tätä väittää – semminkin kun jokin uusi ”paljastus” voi tämän kirjoittamisen (26.10) ja julkitulon välillä taas nostaa asian otsikoihin.
Silti uskallan kirjoittaa, ettei uusikaan otsikkorumba enää asian arviointia välttämättä muuta. Inttäminen yksittäisisten julkisten tai ei-julkisten lausuntojen yksityiskohdista sekä mielikuvien vähäisistä tulkintaeroista vuoden vanhoihin tilanteisiin liittyen on vain hämärtänyt sitä, että kaikki oleellinen tieto tapahtumista ja eri asianosaisten osuudesta on ollut jo reilun vuoden käytettävissämme.
Asiaa on mahdollista – ja sitä mahdollisuutta on tiedotusvälineissä totisesti käytetty – sekoittaa ja hämmentää sekä heittää epäilyjä siitä, että totuutta pimitettäisiin tai että kansalaisille suorastaan valehdeltaisiin. Se olisikin anteeksiantamatonta ja vaatisi ankaria toimenpiteitä. Sellaisesta ei kuitenkaan ole näyttöä enkä sitä osaa pääministerin osalta edes epäillä.
Jokaiselta joka asian yhteydessä on puhunut sotkusta voi kysyä haluaako hän tätä sanaa käyttämällä osallistua asian selvittämiseen vai päinvastoin luoda mielikuvaa sotkusta, tahattomasti tai tahallisesti. Tällä en kiellä itse asiaan liittyviä vakavia eettisiä ja tärkeitä poliittisia ulottuvuuksia, vaan muistutan siitä, että samat ulottuvuudet liittyvät myös siihen millä tavoin asioita julkisuudessa käsitellään.
Asia on ollut omalle eduskuntaryhmälleni raskas. Selvää on että myös ryhmä saa kantaa asiasta poliittista vastuuta kansalaisten mielissä. Objektiivisesti se ei ole ongelma. Ainoa hyväksyttävä lähtökohta pankkikriisin seurausten selvittämisessä on, että kaikkien asianosaisten on oltava yhdenvertaisessa asemassa puolue- tai muista taustoista riippumatta.
Tältä kannalta on yhdentekevää, ettei kovin montaa demaria mahtunut niiden 80-luvun rahamarkkinoiden aikanaan ihailluilla ihmesankareiden joukkoon, joiden huolimaton, taitamaton tai suorastaan rikollinen toiminta on tuottanut meidän kaikkien kannettavaksi jätetyn pankkitukilaskun.
Vaikka Sundqvist-sopimuksessa ei olisi poikettu ehdottomasta värisokeudesta eikä asiassa muutenkaan toimittu lainvastaisesti on eduskunta – myös sosialidemokraattinen ryhmä jo vuosi sitten – katsonut että sopimus tulisi kansalaisten yhdenvertaisuutta loukkaavana ja Sundqvistin varattomuuteen liittyvien epäilyjen vuoksi purkaa.
Se että asia on herättänyt niin voimakkaita tuntoja kansalaisissa johtuu siitä, että ihmiset näkevät oleellisimmaksi asiaksi oikeudenmukaisuuden ja kansalaisten tasavertaisen kohtelun. Tältä kannalta kyseinen tapaus on tunnetuin mutta ei suinkaan ainoa eikä merkittävin jossa näiden toteutuminen on kyseenalaista.
Nyt julkisuuteen tulleet Suomen Säästöpankin pilkkomiseen liittyvät asiakirjat nostavat valokeilaan tapahtumat, joissa liikuteltiin 15 mrd markkaa, kun STSn ongelmissa oli kyse enintään 0,1 mrdsta. Silloiset Aho-Viinasen hallituksen poliittiset vastuunkantajat näyttäisivät ovat melkein 10 mrdn selityksen velkaa veronmaksajille.
Eduskunnan tehtävänä on koittaa oppia menneestä ja tehdä lainsäätäjälle kuuluvat johtopäätökset. Pankkikriisin tähänastiset kustannukset veronmaksajille ovat n. 47 mrd markkaa. Tähän käsittämättömän isoon summaan eivät vielä sisälly pankkikriisin tuottamien yhä jatkuvien inhimillisten murhenäytelmien kustannukset.
Selviin lainrikkomuksiin syyllistyneet on saatettava oikeudelliseen vastuuseen. Oikeusvaltioperiaatteen mukaisesti se voi perustua vain tapahtumahetkellä voimassaoleviin lakeihin. Yhtä lailla on selvää, ettei lainsäätäjä voi tyytyä hyväksymään kaikkea joka on tapahtunut lakeja rikkomatta. Jos lainmukainen toiminta on ristiriidassa yleisen oikeustajun kanssa ja johtaa siihen, ettei kansalaisten yhdenvertaisuus toteudu, on lakeja korjattava.
Ulosottolakiin onkin luvassa korjaus, joka tekee mahdottomaksi sen että suurituloinen korvausvelvollinen tai muu velallinen voi välttää seuraamukset käyttämällä jatkuvasti miinussaldolla pidettävää luotollista shekkitiliä samanaikaisesti kun esim. vähävarainen hyväuskoisesti takausvastuuseen joutunut eläkeläinen, jonka ystäväpiiriin ei kuulu hänen hätäänsä ymmärtäviä pankinjohtajia saa eläkkeestään ulosoton jälkeen vain toimeentulominimiin yltävät roposet käsiinsä.
Velallisten tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen kohtelu ei suinkaan tarkoita, että kaikki velalliset tulisi saattaa yhtäläiseen ahdinkoon. On päinvastoin edellytettävä, ettei kenenkään rehellisen velallisen mahdollisuutta normaaliin elämään, työntekoon ja yrittämiseen tuhota. Velkajärjestelyjen tulee kannustaa velallista tulojen hankintaan ja velkojen maksuun.
Hyvää ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa ei rakenneta vain lakien varassa. Lait ja niiden valvonta luovat vasta välttämättättömät puitteet hyvälle elämälle, joka toteutuu tai jää toteutumatta yhteisön arvojen ja moraalin perusteella.
Hyvä asia tässä ylipitkässä prosesissa on kansalaisten selkeä viesti siitä, että saalistusyhteiskuntaa ei pidetä hyväksyttävänä. Suomalaiset odottavat ja edellyttävät sitä, että ihmisten toimintaa ohjaavat muutkin arvot kuin yhteisöllisistä seurauksista piittaamaton mahdollisimman tehokas oman edun tavoittelu.
Tämä koskee erityisesti niitä, jotka on valittu hoitamaan yhteisiä asioita. Hallituksen ja eduskunnan on toimittava tavalla, joka ylläpitää ja vahvistaa eettisesti terveitä ja kestäviä käyttäytymissääntöjä nimenomaan niiden keskuudessa, joille on eniten valtaa ja vastuuta annettu.
