Erkki Tuomioja
POLIITTINEN RIKOLLISUUS ELI PYHITTÄÄKÖ TARKOITUS KEINOT?
– kolumni LIPPU-lehteen
Kun nuorisoradikalismin aalto uusine suoran toiminnan sovellutuksineen saapui 60-luvulla Suomeen ja toi tänne uuden mielenosoituskulttuurin olivat valtaapitävät voimat ja erityisesti poliisi aluksi hämmentyneitä. Tilanne ei kuitenkaan koskaan ryöstäytynyt käsistä. Pahimmat mokat – ensisijassa poliisin mutta myös mielenosoittajien tekemät – ajoittuivat Persian shaahin syksyn 1970 Suomen vierailun ajaksi.
Onneksi tuolloin otettiin puolin ja toisin oppia ja myöhemmin vaikeimmatkin tilanteet hallittiin tavalla, joka vakiinnutti väkivallattoman suoran toiminnan ja niihin liittyvät mielenosoitukset osaksi suomalaista kansanvaltaa. Samaan perinteeseen nojasivat myös 80-luvun Koijärvi-sukupolven uusmuotoiset vaihtoehtoliikkeet.
Suomessa päästiin monia muita Euroopan maita helpommalla siksi, ettei meille koskaan syntynyt sellaista väkivaltaisista mielenosoituksista terrorismiin liukunutta sukupolvea kuin Saksassa. Se ei johtunut siitä, että suomalaisradikaalit olisivat olleet muita nynnympiä vaan siitä, että suomalainen yhteiskunta – ja sen vakiintunut vasemmisto – muiden Pohjoismaiden tavoin oli riittävän avoin ja joustava, jotta väkivaltainen järjestelmänvastaisuus olisi koettu riittävän oikeuteuttuna.
60-luvun retoriikka saattoi olla välillä verenhimoistakin – kuten renessanssin kokeneissa vanhoissa työväenlauluissa – mutta se ei tarkoittanut, että liberaalin demokratian perusta todellisuudessa olisi hylätty. Entä nyt?
Uuden vuosituhannen alla on kysymys poliittisesta väkivallasta jälleen ajankohtaistunut. Talvella ottivat poliisit ja erilaisia maailman vääryyksiä vastaan mieltään osoittava nuoriso yhteen Tampereella. Eläinsuojelijoiden sabotaasi turkistarhoja ja koeeläinasemia vastaan on jo säännöllistä. Jos eläinten vapausrintaman iskut jatkuvat, on vain ajan kysymys, milloin ihmisiäkin loukkaantuu. Pitäisikö lainsäätäjän reagoida ja miten?
Reagointi ei välttämättä tarkoita vain sitä, mitä oikeusministeri Häkämies ajoi pohtiessaan keväällä ääneen mahdollisuuksia mielenosoitusoikeuden rajoitukseen. Toisaalta on myös esitetty, että yhteiskunnalliset motiivit voitaisiin ottaa rikokseksi katsottuja tekoja arvioitaessa lieventävinä asianhaaroina huomioon, kuten esim. väkivallan käyttö tai omaisuuteen kajoaminen osoitettaessa mieltä ihmisoikeuksien tai eläinten oikeuksien puolesta. Varmemmaksi vakuudeksi on esitetty myös, että jos motiivit ovat vääriä kuten esim. rasistisia, ne päinvastoin tulee katsoa raskauttaviksi.
Se että lainsäätäjä ryhtyisi arvioimaan ja normittamaan erilaisia yhteiskunnallisia pyrkimyksiä lievintäviksi tai raskauttaviksi ei mielestäni ole tarpeen tai perusteltua, vaan paremminkin arveluttavaa.
Lain tasolla tulee esim. väkivaltaan ja omaisuuden tuhoamiseen suhtautua vain yhdellä tavalla. Siinä ei ole tarvetta oleellisiin muutoksiin vaan riittää, että olemassaolevia lakeja sovelletaan, ja että soveltamisessa on mukana järki, oikeus ja kohtuus. Soveltamisen järkeen kuuluu myös tekojen vaikuttimien ja olosuhteiden huomioonottaminen ilman, että lainsäätäjä voi niitä ennakkoon normittaa.
Saattaa olla, että oikeusministerin reaktion taustalla oli joidenkin elinkeinoharjoittajien vaatimus liiketoimintansa tehokkaammasta suojelemisesta. Siihenkään ei lakimuutoksia tarvita. Omaisuudensuoja on Suomen laissa yhteiskunnalliselta kannalta ehkä liaankin vahva, mutta se ei tarkoita sitä etteikö laillisen liiketoiminnan väkivaltainen estämisen tai vahingoittamisen tule nykyiseen tapaan olla yksiselitteisen kiellyttyä. Sen sijaan laki ei suojaa eikä sen avoimessa yhteiskunnassa tulekaan suojata elinkeinonharjoittajaa tai hänen asiakkaitaan siltä mielipahalta, että joku asettaa näkyvällä tavalla kyseisen liiketoiminnan eettisen perustan kyseenalaiseksi.
Vapaan ja demokraattisen yhteiskunnan kannalta erilaiset vähemmistöihin ja heidän mielipiteenilmaisuihinsa tai muuhun valtanormeista poikkeavaan käytökseen kohdistuvat hyökkäykset ovat suurempi uhka kuin vääryyksiä protestoivien nuorten toistaiseksi vähäiset ylilyönnit.
90-luvun äärimmäisessä radikaaliaktivismissa on kuitenkin piirre, joka erottaa sen niin 60-luvun kuin 80-luvun liikehdinnästä. Se on turvautuminen salaiskuihin. Vaihtoehtoliikkeiden eettinen voima on nimenomaan ollut siinä, että niiden edustajat yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan toimiessaan ovat myös ja nimenomaan lainrikkomuksiin turvautuessaan asettaneet itsensä tietoisesti ja omalla nimellään alttiiksi.
Se että salaiskut ovat aina tuomittavia ei suinkaan tee julkisista iskuista hyväksyttäviä mutta niiden tekijöiden kanssa voi kuitenkin käydä avointa yhteiskunnallista keskustelua.
