Erkki Tuomioja
COMANDANTE GUEVARAN ELÄMÄ JA KUOLEMA
Jorge Casteñeda, Compañero, The Life and Death of Che Guevara, 444 s.,
Bloomsbury 1997. Espanjasta englanniksi kääntänyt Marina Castañeda.
Vain harvoihin klisee legendasta jo eläessään sopii yhtä hyvin kuin Ernesto Guevaraan.
Legendan henkiinjäämisen varmisti Chen marttyyrikuolema Bolivian takametsissä lokakuussa
1967. Sitä ylläpitää myös runsas Cheaiheinen kirjallisuus. Laajasta tarjonnasta
erottuu meksikolaisen politiikan ja historian tutkijan Jorge Castañedan
viime vuonna ilmestynyt Compañero, The Life and death of Che Guevara.
Ernesto Guevara syntyi v. 1929 keskiluokkaiseen argentiinalaisperheeseen. Mikään
Erneston nuoruusvuosina ei viitannut tulevaisuuteen vallankumousjohtajana.
Guevara ei ennen lääkäriksi valmistumistaan vuonna 1953 julkisesti tai yksityisesti
osoittanut erityisempää yhteiskunnallista aktiivisuutta. Vallankumouksellisuutta
edeltänyt ja hallitsevaksi jäänyt piirre sen sijaan näkyi jo varhain Guevaran
elämässä: hänen vaellusviettinsä.
Andien easy rider
Guevaraa ei ajanut Argentiinasta Juan Perónin diktuuri, johon hän suhtautui
lähinnä apoliittisesti, vaan halu nähdä maailmaa. 20-vuotiaana merimiehenä hän
teki ensimmäisen pitemmän ulkomaanmatkansa. Tammikuussa 1952 Guevara lähti kahdeksan
kuukautta kestäneelle Etelä-Amerikan kiertomatkalle, joka päättyi USA:n Miamiin.
Matka on ikuistettu hänen muistiinpanoistaan koottuun ja 90-luvulla julkaistuun
Moottoripyöräpäiväkirjaan, mikä on sikäli harhaanjohtava nimi että
moottoripyöräosuus loppui lyhyeen pyörän rikkouduttua. Nimitys kuitenkin
synnyttää kohtuullisen oikean mielikuvan nuoresta Gueverasta jonkinlaisena
Kerouacin jalanjälkiä seuranneena Andien easy riderinä. Päiväkirjassa ei ole
sensaatioita ja vain vähäisiä enteitä Guevaran orastavasta yhteiskunnallisesta heräämisestä.
Che ei koskaan toiminut työkseen lääkärinä. Hän lähti uudelle matkalle jo
pian valmistuttuaan ja päätyi vuonna 1954 Guatemalaan, jossa elätti itseään
sekalaisilla töillä ja osallistui ensi kerran politiikkaan. Guatemalan silloinen
presidentti Jacobo Arbenz toteutti sen verran vasemmistolaista politiikkaa,
että ajautui ristiriitaan mahtavan pohjoisamerikkalaisen United Fruit Companyn kanssa.
CIA järjesti kesäkuussa 1954 vallankaappauksen, jolla hänet syrjäytettiin.
Guevara ei suoraan ollut tapahtumiin osallinen, mutta hän oli solminut yhteyksiä
Guatemalan kommunisteihin ja katsoi parhaaksi hakea turvapaikkaa
Argentiinan lähetystöstä kaappauksen jälkeen.
Syksyllä 1954 Guevara muutti uuden perulaisen vaimonsa kanssa Meksikoon.
Kun hän kesällä 1955 ensimmäisen kerran tapasi Kuubasta pakolaisena Meksikoon
saapuneen Fidel Castron oli hänestä jo tullut kommunisti. Kommunistina hänet tunnettiin
Neuvostoliiton ihailijana, joka myös piti yhteyttä Neuvostoliiton Meksikon lähetystöön.
Castro ja Guevara ystävystyivät nopeasti ja Che liittyi Castron johtamaan
pieneen vallankumoukselliseen ryhmittymään. Castro ja hänen kannattajansa eivät
tuolloin olleet ainakaan tietoisia kommunisteja ja kaksi vuotta aiemmin toimeenpannun
Moncada-hyökkäyksen päivän mukaan nimensä saanut Heinäkuun 27.
päivän liike sai laajaa tukea erilaisilta Kuuban diktaattori Fulgencio Batistan
hallitusta vastustaneilta liberaaleilta, myös Yhdysvalloista.
Sierra Maestran sankarina Havannaan
Granma-alukseen syksyllä 1956 nousseiden castrolaisten yritys Batistan
kaatamiseksi näytti alunperin yhtä quihoottiselta kuin Castron pienen iskujoukon
ryntäys Moncadan varuskuntaa vastaan. Läheltä piti, ettei koko yritys kaatunut
alkuunsa, kun maihinnousseet sissit yllätettiin heti rannalla. Ydinjoukko
pystyi kuitenkin raivaamaan tiensä Sierra Maestran vuorille.
Che oli lähtenyt Granman matkaan joukon lääkärinä, mutta lääkärinlaukku
vaihtui pian kivääriin ja kun vapaustaistelu tammikuussa 1959 päättyi sissien
marssiin Havannaan oli hän jo noussut koko vallankumousliikkeen kolmen tärkeimmän
sotilaallisen ja poliittisen johtajan joukkoon.
Uuden hallituksen ensimmäisiin päätöksiin kuului Kuuban kansalaisuuden myöntäminen
Guevaralle. Se avasi Chelle tien valtiollisiin johtoasemiin. Guevara oli Raul
Castron ohella se vallankumousjohtajista, joka johdonmukaisimmin veti Kuubaa
kohti kommunismia. Kuuban vanhaan kommunistipuolueeseen hän ei kuitenkaan
liittynyt vaan puoluekommunisti hänestä tuli vasta kun, Castron liike ja vanha
puolue yhdistyivät uudeksi Kuuban kommunistiseksi puolueeksi. Che oli keskeisesti
suunnittelemassa kevään 1959 maareformia, joka vei vallankumousta vasemmalle,
karkotti Castroa tukeneita liberaaleja ja johti ristiriitaan amerikkalaisten
intressien kanssa.
Guevaran asema Kuubassa oli epämääräinen. Tätä kuvaa se, että Castro lähetti
hänet kesällä 1959 kolmeksi kuukaudeksi kiertämään sitoutumattomia maita Kuuban
edustajana samaan aikaan, kun ristiriidat Kuubassa liberaalien ja tulevien
kommunistien välillä kärjistyivät. Jälkimmäiset vahvistivat asemiaan, mutta
maailmalla matkannutta vallankumouksen punaisena eminenssinä pidettyä Guevaraa
ei voitu suoraan asiasta syyttää.
Kuubaan palattuaan Guevara nimitettiin keskuspankin pääjohtajaksi, mistä
tehtävästä hän runsaan vuoden päästä siirtyi teollisuusministeriksi. Hän
paneutui näihin tehtäviin tunnollisesti, vaikkei tuntenutkaan olevansa niissä
omimmillaan. Mitenkään menestyksekästä hänen äärivoluntaristinen, nopeaa
teollistamista ja sokeririippuvuuden vähentämistä ajava politiikkansa ei ollut.
Kuuban asteittainen bolshevisoituminen ja ajautuminen riitaan Yhdysvaltain kanssa
sai tunnetusti globaalin ulottuvuuden Kuuban ohjuskriisin viedessä maailman
lähemmäksi ydinsotaa kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Castañeda yhtyy
käsitykseen, jonka mukaan ajatus Neuvostoliiton ydinohjusten tuomisesta
Kuubaan oli lähinnä Hrusthevin, mutta toteaa ettei se vieras ollut Castrollekaan
eikä varsinkaan Guevaralle. Castro tosin korosti vastaanottaneensa ohjukset
sosialistileirin yleisen solidaarisuuden nimissä eikä siksi, että olisi pitänyt
niitä välttämättöminä Kuuban suojaamiseksi USAn maihinnousuaikeilta.
Kaunis kuolema imperialisminvastaisessa taistelussa
Kuuban johto oli joka tapauksessa päättämässä ohjusten sijoittamisesta saarelle,
mutta ei enää niiden poisvetämisestä. Se jätti syvän haavan erityisesti Che
Guevaran sieluun. Sen sai tuta ratkaisua Havannaan selittämään lähetetty
Anastas Mikojan, joka Chelle totesi kunnioittavansa tämän ”valmiutta kuolla
kauniisti” vaikkei siihen voinut yhtyäkään.
Tämän jälkeen Chen ja neuvostokommunismin tiet erosivat. Siihen ei liittynyt
Chen puolelta sellaista reaalisosialismin kritiikkiä, joka olisi itäimperiumin
toisinajattelijoita lämmittänyt. Ero johtui lähinnä siitä, ettei Neuvostoliitto
ollut samalla tavoin halukas riskeihin ja seikkailuihin maailmanvallankumouksen hyväksi
kuin tämä argentiinalainen. Tosiasiassa Che oli varsin lähellä maolaisia näkemyksiä,
mutta reaalipolitiikka ja Kuuban kasvava riippuvuus Neuvostoliiton tuesta
esti hänet lipumasta Kiinan linjalle.
Guevaran ja Kuuban tiet eivät varsinaisesti eronneet; jo Chen ja Fidelin suhde
oli liian läheinen jotta näin olisi päässyt tapahtumaan. Kuitenkin Kuuban
vallankumouksen pakkonormalisoituminen, suurisuuntaisista teollistamissuunnitelmista
luopuminen ja ajautuminen neuvostoriippuvuuteen etäännyttivät Guevaran Kuuban
politiikasta. Vuonna 1964 linjaristiriita siitä, perustuisiko Kuuban talous
moraalisiin kannustimiin, kuten Che halusi, vai aineellisiin palkkioihin, kuten
realistit vaativat, päätyi jälkimmäisten selvään voittoon. Guevara joutui
tosiasiassa talouspolitiikan johdosta syrjään, vaikka jatkoikin ministerinä,
jälleen pitkiä ulkomaanmatkoja tehden. Arjen politiikasta vieraantunut Guevara
ryhtyi nyt aktiivisesti tutkailemaan kuubalaismalliseen sissitoimintaan
perustuvan vallankumousliikkeen mahdollisuuksia muualla latinalaisessa Amerikassa.
Eniten häntä innosti ajatus komousliikkeen käynnistämisestä synnyinmaassaan.
Kun Ernesto Guevara sitten keväällä 1965 katosi julkisuudesta hän ei kuitenkaan
lähtenyt Etelä-Amerikkaan tai Vietnamiin, jossa mahdollisuus olla
imperialisminvastaisen taistelun eturintamassa myös kiehtoi Chetä,
vaan Afrikkaan. Guevara oli päätynyt siihen, että maailmanvallankumouksen
seuraava läpimurto tapahtuisi Kongossa.
Pimeyden ytimessä
Valinta oli katastrofaalinen. Guevaran kolmekuukautinen matka pimeyden
ytimeen satapäisen kuubalaisen vapaaehtoisjoukon kanssa päätyi täydelliseen
epäonnistumiseen ja Guevara oli Tanganyika-järven rannalla päästä hengestään.
Jos Kongossa jotain potentiaalia vallankumousliikkeelle oli ollut, oli sen aika
mennyt jo auttamattomasti ohitse ja hajanaisten sissiryhmien operointi Kongon
itäosissa oli vuonna 1965 enää voimaton jälkinäytös.
Kongolaiset eivät, puolin ja toisin, osallistuneet juurikaan taisteluihin
vaan jättivät tositoimet Tshombea avustaneille valkoisille palkkasotureille
ja kuubalaisille. Laurant Kabilan johtama Kongon vapautuskomitea oli kyvytön ja
korruptoitunut klikki jonka johto mielummin majaili ystävällismielisten maiden
pääkaupunkien hotelleissa kuin viidakossa, jossa astmaattinen Guevara yritti
epätoivoisesti saada aikaan uskottavaa sissiliikettä.
Tämä tragikoomisen episodin valossa ei olisi voinut ennustaa, että Kabila
yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin sittenkin valtaa Kinshasan uuden kapinaliikkeen
johtajana. Se perustukin Mobutu Sese Sekon vallan sisäsyntyiseen romahtamiseen.
Se että Guevara hakeutui Kongoon perustui enemmän luonnonrikkauksiltaan ja
kooltaan valtavan maan strategiseen asemaan Afrikan ytimessä kuin reaalistiseen
analyysiin kumousliikkeen edellytyksistä. Castañeda ei kerro, miksei Guevara
pyrkinyt liittymään Portugalin siirtomaiden Angolan tai Mosambikin käynnissä
olleisiin vapaustaisteluihin, joiden niin ideologinen kuin sotilaallinen
potentiaali oli aivan toista luokkaa kuin Kabilan sekavan joukkion. Ehkä hän
yrittikin tullen torjutuksi; muistan hyvin kuinka purevan ivallisesti mosambikilaisen
FRELIMO:n johtaja Eduardo Mondlane Dar-es-Salaamissa syksyllä 1968 kommentoi
minulle Guevaran yrityksiä markkinoida omaa vallankumousajatteluaan Afrikassa.
Totaaliseen tappioon vuoden 1965 lopulla päättynyt kuubalaisinterventio Kongossa
tunnettiin laajalti, mutta kenenkään intresseissä ei ollut tehdä asiasta
julkista. Ei CIA:nkaan, joka oli hyvin perillä Kongon tapahtumista – jopa niin
että Castañeda spekuloi, että amerikkalaiset olisivat juuri silloin vireillä
olleiden Kuuban pakolaisia koskeneiden neuvottelujen turvaamiseksi pitäneen
huolen siitä että Guevara ja kuubalaiset pääsivät vetäytymään tulematta
tapetuiksi tai joutumatta vangeiksi.
Afrikan jälkeen Guevara ei ajatellutkaan paluuta Kuubaan vaan etsi uutta
kohdetta kumouksen sytyttämiseksi. Siksi tuli Bolivia, mikä sekin osoittautui
yhtä onnettomaksi valinnaksi kuin Kongo. Guevara olisi itse halunnut
Argentiinaan, mikä oli vielä toivottomampaa maaperää sissiliikkeelle. Koska
Castro ymmärsi Argentiinaan menon merkitsevän itsemurhaa, hän teki
kaikkensa keksiäkseen Chelle soveliaamman kohteen. Esillä olivat myös Peru
ja Venezuela, mutta maantiede ratkaisi Bolivian valinnan.
Kuolema La Higuerassa
Che suhtautui äärimmäisen epäilevästi Boliviaan ja ryhtyi hankkeeseen vain
siksi, että se tarjosi teoreettisen mahdollisuuden sissiliikkeen laajentumiselle
naapurimaahan Argentiinaan. Se että Bolivia olisi vain tukikohta
Argentiinaan suuntautuvalle kumousliikkeelle oli selitys, jolla Castro sai
hankkeen myydyksi Bolivian kommunisteille. Bolivialaiset eivät uskoneet aseelliseen
sissiliikkeeseen omassa maassaan ja kun heille selvisi, että kuubalaiset olivat johtaneet
heitä harhaan – ei välttämättä alussa tarkoituksellisesti – he rajoittivat
tukensa minimiin.
Bolivian seikkailu oli jo alunperin tuomittu epäonnistumaan – ainakin Castañedan
murskaavan jälkikäteisarvion perusteella. Muutaman kymmenen eri maista kotoisin
olevien sissin kolmen kuukauden harhailu Etelä-Bolivian ankeissa maisemissa
keski-ikäisen astmaattisen Guevaran johdolla ei voinut kuin päättyä huonosti
sen jälkeen kun joukon huolto- ja viestiyhteydet kohta yrityksen alussa
pettivät. Tukea talonpojilta, joka olisi ollut guevaralaisen sissiliikkeen
onnistumisen ehto, ei Chen joukko koskaan saanut. Paikalliset intiaanit
päinvastoin auliisti kertoivat armeijalle kaiken, mitä sissien liikkeistä tiesivät.
Guevaran loppu on synnyttänyt spekulaatioita siitä petettiinkö sissijohtaja ja
erityisesti siitä mikä oli saksalaissyntyisen Tanian osuus tapahtumiin. Chen
rakastajattareksi juoruttu Tania eli Tamara Bunke oli kuubalainen agentti, mutta
häntä on epäilty myös KGBn tai Stasin agentiksi. Castañeda käy eri teoriat läpi
mutta ei löydä niille katetta. Kun kaikki menestymisen edellytykset puuttuivat ei
yrityksen kariutumiseen tarvittu salaliittoa. Suurimmaksi kysymysmerkiksi jää,
miksei Castro epäonnistumisen varmistuttua käynnistänyt pelastusoperaatiota
Chen kotiuttamiseksi.
Castañedan käsityksen mukaan Che ei tietoisesti etsinyt marttyyrikuolemaa eikä
kiinnijoutumisensa jälkeen odottanut teloitusta. Siitä oli kyse, vaikkei Bolivian
lainsäädäntö tuntenut kuolemantuomiota. Ratkaisu oli paikallisten sotilasjohtajien,
ei muuten tapahtumista hyvin perillä olleen CIAn; jos amerikkalaiset olisivat
päässeet väliin he todennäköisesti olisivat murhan estäneet.
Kuuban yritykset levittää vallankumousta latinalaisessa Amerikassa loppuivat
efektiivisesti Guevaran kuolemaan. Tämä kävi ilmi kun Neuvostoliitto vajaa vuosi
myöhemmin miehitti Tshekkoslovakian ja Neuvostoliitosta riippuvainen Castro oli
pakotettu hyväksymään rahoittajansa toimet. Brezhnevin Neuvostoliitto piti tiukkaa
kuria omassa leirissään, mutta ylimääräisiä vallankumousseikkailuja se ei
suosinut, vaikka käyttikin kuubalaisia palkkasotureinaan Afrikassa.
Paradoksi on, että vasta kuolleena Guevaran maine nousi legendaarisiin
mittasuhteisiin. Hänet ammuttiin La Higueran kylässä lokakuussa 1967 juuri
sopivasti 60-luvun radikaaliliikkeen huippukohdan lähestyessä. Pari kuukautta
ennen Chen kuolemaa italialainen radikaalikustantaja Feltrinelli löysi
Havannasta kuusi vuotta aiemmin otetun julkaisemattoman kuvan Chestä. Feltrinelli
ei uskonut Guevaran palaavan Boliviasta elävänä, ja kun tieto Chen kuolemasta
tuli alkoi kuva levitä miljoonissa seinäjulisteissa ja T-paidoissa ympäri
maailmaa erään aikakauden ja sen ihanteiden symbolina.
Symbolista olikin kysymys: useimmat Chen kuvaa kantaneet ja häneen vedonneet
radikaalinuoret länsimaissa tuskin olisivat kannattaneet kommunismia sellaisena
kuin Guevara sitä olisi halunnut Kuubassa ja muualla toteuttaa. Useimmille Chen
todellinen ideologia jäi tuntemattomaksi, heidän samastumisensa kohteeksi riitti
hyvin yleisellä tasolla määritelty imperialisminvastainen taistelu ja Chen siinä
edustama ihanteellisuus ja uhrivalmius.
