Rahapolitiikka ja presidentti
En koskaan ymmärtänyt, miksi Suomen talouskriisin pahentuessa
ihmeteltiin yhä äänekkäämmin sitä, ettei presidentti puutu
asioihin ja ”tee jotain”. En uskonut nykyisen presidentin tulevan
ulos sellaisella sanomalla, joka ei paremminkin masentaisi kuin lohduttaisi
kansalaisia. Muutoinkin haikailu vahvan yliparlamentaarisen
poppamiehen perään on aina arveluttavaa.
Kun Mauno Koivisto sitten lopulta tarpeeksi provosoituna tuli ulos
kuorestaan oli tulos juuri odotuksiani vastaava.
On turha kritisoida sitä, ettei Koivisto osallistunut Ahon hallituksen
kaatajaisiin. Päinvastainen menettely olisi ollut presidentille sopimatonta.
Koiviston löysä filosofointi valuuttakursseista ja talouspolitiikasta
oli juuri sellaista kuin Suomen Pankin entiseltä pääjohtajalta saattaa
odottaakin. Siihen ei mahdu muu kuin teknoraattisen kylmäkiskoinen
suhtautuminen suurtyöttömyyteen, joka EY-orientoituneessa
keskuspankkipolitiikassa on hyväksytty väline rahatalouden
tasapainon tavoittelussa.
Devalvaation ja kelluttamisen muodossa haaksirikon kärsinyt
vahvan markan politiikka on ollut enemmän Suomen Pankin kuin
heikkojen hallitusten luomus. Molemmat toimet, syksyn 1991 devalvaatio
ja tämän syksyn kellutus ovat olleet sinänsä oikeita. Kansakunta
olisi vain selviytynyt vähemmin vaurioin, jos niihin olisi päädytty
tietoisen tahtopolitiikan eikä pakon seurauksena.
Valittua linjaa on perusteltu välttämättömyydellä sopeutua EY:n
tulevan rahaliiton vaatimuksiin. Kuitenkin tuon rahaliiton
toteutuminen, Ransakan äänestyksestä riippumatta, on monen
kysymysmerkin takana. Sen toteutumisen aikataulu ainakin
liukenee vuoden 2000 tuolle puolen.
Rahaliiton periaatteet lyötiin lukkoon samoihin aikoihin
kuin sisämarkkinaohjelma. Molemmat heijastavat 80-luvun monetaristista
ajattelua. Nyt tuon linjan kustannukset työttömyytenä ja
hyvinvointipalvelujen purkamisena alkavat näkyä
muuallakin kuin Suomessa.
Jos Euroopan unionin periaatteet mietitään uusiksi, kiitos tanskalaisten
aloittaman kehityksen, päädytään toivottavasti toisenlaisiin ratkaisuihin.
Jo esimerkiksi sen vaatimuksen lisääminen rahaliiton kriteereihin,
ettei siihen liittyvän maan työttömyysaste saa olla esimerkiksi
puoltatoista prosenttia EY:n keskiarvoa korkeampi, lisää luottamusta
rahaliittoa kohtaan. Vielä tärkeämpää on kuitenkin koko rahaliiton
mielekkyyden kyseenalaistaminen nykyisessä yhdentymisvaiheessa.
Siihen voi johtaa jo se, että rahaliittoon pyrkimisen kustannukset
näyttävät muodostuvan sosiaalisesti sietämättömiksi ennen kuin yhteisen
rahan edut ovat teoreettisestikaan käsillä.
Näin erityisesti Suomessa, jossa muutoinkin kannattaa miettiä,
onko oman rahan ja sen kautta oman rahapolitiikan pois luovuttaminen
sittenkään onnellinen olotila, vaikka viime vuosien rahapolitiikka
onkin ollut onnetonta. On epäiltävissä, että rahaliitossa Suomi on se
osapuoli, joka joutuu suhteettoman kovien sopeutumispaineiden alaiseksi.
Sopeutumiskeinoja ovat ennen muuta elintason alentaminen ja/tai mittava maastamutto.
Koiviston Ahon hallitusta kohtaan omaksuman, konstitutionaalisesti
sinänsä oikean linjan kanssa ei ole sopusoinnussa se, että hän niin
kiivaasti reagoi presidentin valtaoikeuksien supistamispyrkimyksiin.
Ymmärrettävämpää mutta vielä pelottavampaa on, että itseään eturivin
presidenttiehdokkaina pitävät poliitikot tyrmäävät valtaoikeuksien supistamisen.
Valtaoikeuksien parlamentarisoiminen, myös ulkopolitiikan osalta,
on kuitenkin välttämätöntä. Lisäpontta vaatimukselle antaa se, että
tyrkyllä presidentiksi näyttää pääosin olevan ihmisiä, jotka joko
väärinkäyttäisivät suuria valtaoikeuksiaan tai eivät niitä kriisitilanteessa
kuitenkaan osaisi käyttää.
Turhia väärinkäsityksiä tässä yhteydessä on aiheuttanut käsite
parlamentarisoiminen. Se ei suinkaan tarkoita, että eduskunnasta tulisi
esimerkiksi ulkopolitiikkaa aktiivisesti johtava valtioelin vaan sitä,
että myös tästä politiikan lohkosta täyden parlamentaarisen vastuun
eduskunnan edessä kantaa hallitus.
Historialliset perustelut presidentin vahvojen oikeuksien puolesta eivät
ole yksiselitteiset. Niistä riippumatta uudistusta puoltaa nyt
ajankohtainen yhdentymiskehitys. Jo ETA-sopimus, mahdollisesta EY-jäsenyydestä
puhumattakaan, tekee sisä- ja ulkopolitiikan rajan piirtämisen edes
veteen mahdottomaksi ja edellyttää eduskunnan asemaan vahvistusta myös suhteessa
hallitukseen. Sellainen dualismi, jossa eduskunnasta riippumaton
vahvoin oikeuksien varustettu presidentti ja parlamentaarisesti
vastuullinen hallitus vastaavat osallistumisestamme
EY-ratkaisuihin on kestämätön.
Ydin 5/92
