Suomea odottaa demokratian kriisi
Maastrichtissa synnytetty Euroopan unioni on kompromissi, kuten Ey-ratkaisut
yleensä. Sen taustalla on vastakkainasettelu tiivistä liittovaltiorakennetta
ja Euroopan Yhdysvaltoja ajavien federalistien ja kansallisvaltioihin
perustuvan yhteistyön kannattajien välillä.
Jälkimmäisten tavoitteiden mukaisesti Maastrichtissa päätettiin ulko-
ja turvallisuuspoliitinen yhteistyö samoin kuin viisumiyhteistyö
perustaa muista Ey-rakenteista erillisille pilareille. Federalistit
nielivät tämän vain väliaikaisena kompromissina. He valmistautuvat pilarirakenteen
peruskorjaukseen jo seuraavalla kierroksella. Kysymys on, kuten EY:ssä aina,
keskeneräisistä prosesseista.
Kun Suomen hallitus on ilmoittanut hyväksyvänsä Maastrichtin sopimuksen,
on se jäsenkandidaatin realismia. EY:n valtakeskuksissa Brysselissä ja
Bonnissa on tehty selväksi, että jäseneksi aikovien on nieltävä Maastricht
karvoineen päivineen ja sitouduttava siihen implisiittisesti
sisältyviin jatkoratkaisuihin unionin syventämisestä. Mutta mitä nämä ratkaisut ovat?
korkea-arvoinen englantilainen virkamies toivottaa Suomen tervetulleeksi
EY:hyn, koska pitää meitä suurina kreikkalaisen arkkitehtuurin ihailijoina.
Tällä hän viittaa Maastrichtin sopimuksen pilarirakenteeseen, jossa
englantilaisen näkemyksen mukaan korostuu valtioidenvälinen yhteistyö
federalismin kustannuksella.
Jos Suomi ja muut EFTA-maat liputtavat avoimesti tämän käsityksen puolesta
kasvaa mahdollisuus, että federalistit asettuvat vastustamaan niiden
jäsenyyttä. Ainakin niiden hakemukset voidaan panna jäihin siksi kunnes
ratkaisevat federalistiset päätökdet yhteisön syventämisestä ja rakenteiden
muuttamisesta on tehty. Vireillä olevien muutosten seurauksena on varmaa, että
ylikansalllisen päätöksenteon osuus kasvaa ja pienten jäsenmaiden
vaikutusvalta heikkenee.
EY:n suhde jäsenkandidaatteihin muistuttaa tilannetta Yhdysvalloissa
ennen sisällissotaa. Silloin uusia jäseniä otettiin liittoon vain tarkoin
laskien, etteivät voimasuhteet orja- ja vapaavaltioiden kesken muuttuneet.
Mahdollisuus joutua EY:n vastakkaisuuksien potkupalloksi ei ole vähäinen.
Federalismi vai kansallisvaltioiden Eurooppa
Suomessa ei tähän asti ole käyty juuri lainkaan keskustelua siitä,
minkälaisen Euroopan rakentamista haluamme tukea. Sen käyminen vasta
jäsenyyden toteutuessa on liian myöhäistä. Voihan arviointi vaikuttaa
siihenkin, haluammeko sittenkään EY:n jäseniksi.
Euroopan yhdentymisessä on aina kulkenut rinnakkain kaksi kehityspolkua.
Federalistien päämääränä on ollut epämääräinen visio Euroopan
Yhdysvalloista ja he ovat korostaneet yhteisten instituutioiden
ylikansallista luonnetta. Saksan kysymys on tätä tukenut, kun muut ovat
pitäneet tärkeänä Saksan sitomista eurooppalaiseen yhteistyöhön ja
saksalaiset samoin heihin kohdistuvien epäluulojen välttämiseksi.
Käytännössä markkinavetoinen yhdentyminen, ensin vapaakaupan edistämiseksi ja
sitten Euroopan kilpailuaseman vahvistamiseksi, on ollut suuntaa-antava.
Näin silloin, kun Euroopan talousyhteisö EEC perustettiin vuonna 1957
Rooman sopimuksella ja kun sisämarkkinoista vuonna 1987 päätettiin.
Federalistit ovat tukeneet markkinayhdentymistä mutta samalla aina
korostaneet, ettei EY saa jäädä pelkäksi vapaakauppa-alueeksi.
Vastakkaisuutta markkinayhdentymisen ja poliittisen liittoutumisen
välillä onkin turha korostaa. Markkinayhdentyminen heikentää kansallisvaltioita
ja vie talouspolitiikan välineistöä yksi toisensa jälkeen niiltä pois.
Korot, valuuttakurssit, pääomaverotus ja EMU:n toteutuessa yhä laajemmin
koko finanssipolitiikka määärytyvät kansainvälisten markkinavoimien
toimesta. Sen ymmärtäminen, että nämä talouspolitiikan välineet
voidaan vallata takaisin demokraattisen vallankäytön avuksi vain
ylikansallisella eurooppalaisella tasolla on tehnyt monista EY:tä
alunperin epäilleistä sosialidemokraateista Euroopan unionin kannattajia.
Näin on myös Suomessa. Olemme tänä keväänä nähneet mitä markkinavoimien
diktatuuri on. Kun Ahon hallitus paniikissa kasasi itse aiheuttamansa
kriisin laukaisemiseksi 10 miljardin säästöpaketin ei kukaan jännittänyt
sitä, hyväksyykö eduskunta sen vaan sitä, saako hallitus
markkinoilta luottamuslauseen.
Tapahtumat antavat oikean perspektiivin puheisiin itsenäisyyden menetyksestä
EY:ssä. Riippuvuuttamme saatetaan tosin ennakoivasti myös liioitella valitun
talouspolitiikan oikeuttamiseksi. Niin kai onkin tulkittava uutinen,
että Suomen Pankki haluaa alistaa maan EY:n taloudelliseen holhoukseen
jo ennen EY-jäsenyyden ja EMU:n toteutumista. Kansalaiset ovat tuskin
tätä huomanneet, eihän se tunnu hätkähdyttävän edes kansanedustajia.
Missä demokratiavaje?
Yhdentymiskehitykseen ja -valintoihin liittyy vakavia kysymyksiä demokratian
kannalta. On helppo vaatia EY:n nk. demokratiavajeen täyttämistä. Mutta
täyttyykö se todella sillä, että EY:n parlamentin valtaa kasvatetaan?
Mitä enemmän europarlamentin toimintaan on tutustunut sen epäilevämmäksi
käy sen suhteen, pitääkö tälle porukalle lisätä valtaa. Toisaalta ei ole
ihmeellista, jos vallaton parlamentti myös käyttäytyy vallattomasti.
Mutta onko asiallisesti toimiva ja vastuuta kantavakaan europarlamentti
sellainen elin, jolle haluamme siirtää kansasta lähtevän ja eduskunnan
käyttämän suomalaisen kansansuvereniteetin?
Demoratiavajeen täyttäminen on syytä täsmentää europarlamentin vallan
kasvattamiseksi ensisijassa komission, ei jäsenmaiden kansallisten
parlamenttien kustannuksella. Niissä asioissa, jotka vastaisuudessa
kuuluvat yhteisön toimivaltaan, on parlamentin asemaa vahvistettava.
Osa EY:n demokratiavajeesta seuraa komission ja ministerineuvoston
valmistelun ja päätöksenteon ei-julkisuudesta. Selvä epäkohta on myös,
että ministerineuvoston jäsenten demokraattinen valvonta on puutteellisesti
järjestetty kaikissa EY-maissa Tanskaa ehkä lukuunottamatta.
Paljon puhutun subsidiaarisuusperiaatteen johdonmukaisen soveltamisen
tulee johtaa siihen, että yhteisön toimivaltaa voidaan nykyisestään
eräillä aloilla myös kaventaa. Silloin on tarkasteltava kriittisesti
myös sitä yltiöliberalistista oppia, jonka mukaan tavaroisen vapaa liikkuvuus
saa ajaa esimerkiksi kansallisten parlamenttien oikeiksi arvioimien
työ-, kuluttajien- tai ympäristönsuojelun tavoitteiden yli.
Kansallisvaltio demokratian ensisijaisena tasona
Kansallisiin kansanedustuslaitoksiin nojaava demokratiakäsitys on aika
luonnollinen ajattelutapa erityisesti Englanissa tai pohjoismaissa.
Näissä maissa kansallisvaltio edustuselimineen koetaan historiallisesti
luonnolliseksi kansan vapauksia ja oikeuksia puolustavaksi demokraattisen
samastumisen kohteeksi.
Monet jännitteet ja ristiriidat Euroopassa johtuvat siitä, että näin ei
kaikissa maissa ole asia. Alistetut vähemmistökansallisuudet eivät näe
keskittäviä valtiorakenteita puolustamisen arvoisina vaan kokevat
valtioita heikentävän eurooppalaisen unionin vapautuksensa edistäjänä.
Innokkaimmat eurofederalistit ovat usein belgialaisia, joille oman
kansallisten vastakkaisuuksien koetteleman keinotekoisen valtion
kuihtuminen on yhdentekevää. Suorastaan elintärkeää se on niille
kansallisuuksille, jotka Itä-Euroopan muutosten seurauksena ovat
joutuneet asein selvittelemään kansallisuusriitoja.
Mutta pitääkö meidän Suomessa luopua luontevasta valtioyksiköstämme
siksi, etteivät kaikki kykene tai halua ylläpitää samanlaista?
Kysymys ei enää ole tärkeä ensisijassa kansallisesta vaan
demokraattisesta näkökulmasta.
Demokratia ja hajaantuva suvereenisuus
On väistämätöntä, että aiemmin kansallisvaltioihin keskittynyt
suvereenisuus hajaantuu yhtäältä ylikansalliselle, sekä eurooppalaiselle
että maailmanlaajuiselle tasolle, ja toisaalta alaspäin, maakuntiin ja
paikallisyhteisöille.
Vallan ja vastuun liiallinen hajaantuminen on kuitenkin ongelmallista
demokratialle. Uskoakseni kansanvallan on parhaiten koettu toimivan
oloissa, joissa luonnollisiksi tunnustetut ja demokratian kannalta
vielä hallittavissa olevat (altio)yksiköt ovat yksiselitteisessä
ensisijaisvastuussa kansalaisten turvallisuudesta ja hyvinvoinnista.
”Kansalaisten tyytymättömyys poliitikkoihin ja valtapuolueisiin johtuu
nähdäkseni muuallakin kuin Suomessa siitä, että ihmiset eivät ole vielä
sisäistäneet avoimen talouden kansalliselle päätöksenteolle asettamia
rajoituksia”, kirjoittaa Max Jakobson (HS. 16.4.). ”Koko teollistunut
maailma on sitoutunut keskuspankkijohtoiseen talouspolitiikkaan,
joka pyrkii rahan arvon pysyttämiseen vakaana. Mikään maa ei voi, ei
Yhdysvallatkaan, tässä suhteessa kulkea omaa tietään. Poliitikkojen tehtävksi
jää siten talouspolitiikassa vain vanhojen syntien hyvittäminen eli
julkisten menojen karsiminen, jotta budjettivajeet ja velkaantuminen
saataisiin katkaistuksi. Sillä ei kasvateta kansansuosiota.”
Todellisuudessa talouspolitiikassa on enemmän liikkumatilaa kuin
Jakobson ja hallitus väittävät. Kysymys on silti ehkä enemmän aste-eroista.
Oleellista on, että vaihtoehdoton politiikkaa kaivaa kansanvallan
perusteita ja politiikan uskottavuutta. Jos yhdentymiskehitys
samanaikaisesti vie siihen, että eduskunnan vaikutusmahdollisuudet
myös sihen lainsäädäntöön ja päätöksentekoon, joka ei ole suoraan
markkinadiktatuurin alaista kapenee, ovat ainekset demokratian kriisiin koossa.
Samanlaisia ongelmia on kaikissa EY-maissa. On ennustettavissa,
että tällä vuosikymmenellä nousee vielä useimmissa kansallisissa
EY-parlamenteissa vastareaktio Brysseliin keskittyvää päätöksentekoa
vastaan. Maastrichtin sopimuksen ratifiointikaan ei ole pelkkä
läpihuutojuttu. Oireellisesti jopa Ransakan kansalliskokous
on alkanut kysyä valtansa perään.
Kansalaisreaktioiden epävarmuutta lisää ideologioitten kriisi,
jota muun muassa Risto Alapuro (HS 9.5.) on käsitellyt. Itä-Europassa
romahtaneen kommunismin ja Länsi-Euroopassa horjuvan sosialidemokratian
jättämään tyhjiöön ovat pyrkimässä äärikansalliset ja rasistiset virtaukset.
Jotkut asettavat toiveensa eurooppalaisen identitettin kasvattamiseen
ja eurofederalistiseen liikkeeseen. Parhaimmillaan niiden turvin voidaan
vahvistaa Europan uutta turvallisuusarkkitehtuuria. Kokoavina aatteina niiden
mahdollisuudet lähivuosina vallata ajan henki tuntuvat heiveröisiltä.
Näin ennen muuta siksi, että niillä ei ole tarjota konkreettisia ratkaisuja
hyvinvointiyhteis-kunnan ja demokratian kriisiin. Sitä varten tullaan
vielä pitkään tarvitsemaan tätä katoavaa kansallisvaltiota.
Kansallisvaltioon liitettyjen arvojen puolustamista ei saa jättää
vain kansalismielisille ääriliikkeille ja populisteille. Juuri vahvan
sosialidemokratian pohjoismaissa toteuttama yhteiskuntamalli
on liittänyt valtioon demokraattiset, oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen
ja sosiaaliseen tasa-arvoon ja turvallisuuteen liittyvät arvot.
Jos sosialidemokratia euroinnostuksessaan tästä luopuu voi se oleellisesti
lisätä demokratian kriisiä.
On oireellista miten kaikissa pohjoismaissa kansalaisten epäluulo
EY:tä vastaan lisääntyy melkein samassa suhteessa kuin näiden maiden
eliitin yksimielisyys EY:n välttämättömyydestä kasvaa. Kun EY:n vahvat
vaikuttajat vaativat jäsenehdokkailta allekirjoitusta avoimeen valtakirjaan
Euroopan unionin syventämiseksi vaatii kansalaisten luottamuksen säilyttäminen
ja demokratian kriisin torjuminen sosialidemokraateilta selkeää linjausta
kansallisen demokratian puolustamisesta myös tulevissa EY-ratkaisuissa.
Demari 8.6.1992
Kirjoitettu ennen Tanskan kansanäänestystä.
