Mitä on talouden eurokunto?
Mistä on peräisin käsitys, että kelvataksemme eurooppalaiseen valiokaartiin EY:n
jäsenyyteen on meidän ensin tehtävä itsellemme mahdollisimman paljon vahinkoa?
Sitähän Suomen Pankki myötäjuoksijoineen on ajanut yliarvostetun markan
politiikallaan ja vaatimuksillaan konkurssiaallon ja suurtyöttömyyden kautta
haettavasta eurokunnosta.
Näkemyserot eri valuuttakurssi- ja muun talouspolitiikan vaikutuksista ovat
ymmärrettäviä ja niistä tulisi käydä rationaalista talouspoliittista keskustelua.
Jos talous- ja yhteiskuntapolitiikan tavoitteena edelleen on kansalaisten hyvinvointi
sellaisena kuin nykyiset BKT-mittarit kaikkine heikkouksineen sitä kuvaavat sekä
täystyöllisyys ei vaihtoehdoista keskustelemisen pitäisi olla ylivoimaisen vaikeata.
Sellaiseksi se kuitenkin on osoittautunut Suomessa, jossa uudeksi
talouspoliitiikan reunaehdoksi on nostettu eurohyveellisyys.
Eurohyveelliset ovat sitä mieltä, että Suomen sodanjälkeinen taloudellinen
menestys on perustunut moraalisesti arveluttavaan helpoimman tien politiikkaan,
jossa valuttakursseja on muuteltu vain sillä perusteella, että niin saadaan
suomalaisten hyvinvointi ja työllisyys paremmin hoidetuiksi. Tulevaisuudessa
tämä ei kuitenkaan ole enää uuden eurokurin ja pysyvästi kiinninaulattujen
valuttakurssien vallitessa mahdollista, he varoittavat. Siksi meidän tulisi
jo nyt oma-aloitteisesti sopeutua tulevaan pakkotilanteeseen.
Ensimmäisena askeleena tähän suuntaan oli ajateltu keväällä toteutettua
markan ecu-kytkentää. Jotta osaisimme tehdä itsellemme mahdollisimman kipeätä,
Suomen Pankki vaati ja sai hallituksen alistumaan siihen, että sen tuli tapahtua
yliarvostetulla markan arvolla. Näin saatiin aikaan nopeammin kasvava työttömyys,
joka puolestaan olisi se keppi, jolla palkansaajajärjestötkin taivutettaisiin
yhä lisää työttömyyttä synnyttävän deflaatiopolitiikan ja palkanalennusten taakse.
Suomen Pankin harmiksi sen 80-luvulla vapauttamat markkinavoimat kävelivät näiden
aikeiden ylitse ja pakottivat hallituksen devalvaatioon. Hallitus ei tästä
näytä kuitenkaan kauhean paljon oppineen ja Suomen Pankki sitäkin vähemmän.
Valitettavasti presidentti Koivisto Suomen Pankin ylimpänä suojelusenkelinä
päästi väärän ja epäonnistuneen politiikan arkkitehdeistä
vain Markku Puntilan eroamaan.
Eurohyveelisyyttä saarnaavat ovat toki oikeassa siinä, että myös Suomi
joutuu viimeistään EY:n jäsenenä sitoutumaan kiinteiden kurssien järjestelmään
ja aikanaan luopumaan koko markasta yhteisen eurovaluutan hyväksi.
Euroskeptikko odottaisi, että he myös kertoisivat, mitä etua tästä
Suomelle seuraa, mutta useimmille eurohyveellisille riittää vain
välttämättömyyden korostaminen. Tässäkin on näkökohtä, joka on syytä
tarkoin punnita ennen EY-päätöstä. Joka tapauksessa niin kauan kun vielä
ei ole kysymys välttämättömyydestä on vaadittava, että Suomessa harjoitettu
talous- ja valuuttakurssipolitiikka lähtee meidän eduistamme ja ettemme me
itse tarpeettomasti rajoita sen keinovalikoimaa.
Vaikka EY:n jäsenyys kaikkine seurauksineen olisikin edessämme niin miksi
olisimme paremmin varustautuneita niiden kohtaamiseen jo valmiiksi lähemmäs
10 prosentin tasolle nousseen työttömyysasteen vallitessa? Kuka meitä
tekemättömästä työstä Brysselissäkään palkitsisi?
Ydin 7–8/91
