Kannuksen Kennedystä Suomen Thatcheriksi
Onko Suomi siirtymässä thatcherismin aikakauteen?
Kysymys herää kun katsoo, miten paniikinomaisesti hallitus sekä valtalehdistöstä
ja pankinjohtajapuheista välittyvä tavanomainen viisaus nyt suuntautuu
julkisen talouden kuristamiseen, hyvinvointipalvelujen purkamiseen ja
ay-liikkeen kurittamiseen.
Talouden lama tarjoaa tähän verukkeen. On totta, että olemme ajautuneet
sodanjälkeisen Suomen pahimpaan taantumaan. Siitä voimme kiittää idänkaupan
romahdusta ja edellisen hallituksen kyvyttömyyttä puuttua pankkisektorin —
Suomen Pankki erityisesti mukaan luettuna — rahoittamaan katteettomaan
ekspansioon. Mutta lama ei yksinään tällaista reaktiota synnyttäisi.
Sen lääkkeeksi thatcherismi on harvinaisen huono resepti.
30-luvun pulakausi — jota 20-luvulla edelsi samankaltainen kasinokapitalismin
kausi kuin 80-luvullakin — on hyvä esimerkki siitä, mitä julkisen talouden
säästöpyrkimykset lamalääkkeenä merkitsivät. Herbert Hooverin, Ramsay McDonaldin,
Risto Rytin ja muiden sen ajan poliitikkojen soveltamat säästöopit vain syvensivät
lamaa ja aiheuttivat tarpeettomia kärsimyksiä, minkä lisäksi ne antoivat vauhtia
fasismin nousulle. Tämä ei kuitenkaan estä uuden Suomen Jyrki Vesikansaa ilmeisen
tosissaan propagoimasta Paasikiven ja Rytin 30-luvun ”onnistunutta”
talouspolitiikkaa malliksi nyky-Suomessa.
Käänteiseen virheeseen syyllistytään, jos nyt ratkaisua etsitään vain
sodanjälkeisen keynesiläisen suhdannepolitiikan resepteistä. Nekin ovat
menettäneet tehoaan. Kyse ei ole vain siitä, että laskukauden
torjuminen julkisen talouden ja rahamarkkinoiden laajentamisella on
epäilemättä hankalaa tilanteessa, jossa nousukausi ylikuumennettiin juri
samoin keinoin. Keynesiläisen politiikan perusteet ovat markkinoiden
globalisoitumisen ja kansainvälisen talouden yhdentymisen sekä julkisen
talouden laajentamisen seurauksena myös pysyvästi muuttuneet.
Tähän viitataan myös vähän ajatellummassa lamapropagandassa. Siinä
hyvinvointiyhteiskunnan kuristamista perustellaan välttämättömyydellä
soputua yhdentymisen myötä avautuvaan uuteen ”eurooppalaiseen” todellisuuteen,
jossa kilpailu ja markkinat eivätkä kansallisvaltion toimet ratkaisevat menestyksen.
Tähän liittyen on monumentaalinen typeryys, ecu-sidonnaisuuden toteuttaminen
ilman markan yliarvostuksen oikaisevaa devalvaatiota, kohotettu esikuvalliseksi
eurooppalaiseksi hyveeksi. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että sopeutumista
uuteen todellisuuteen haetaan deflatorisen politiikan ja tarpeettoman
suureksi nousevan joukkotyöttömyyden kautta.
Valittu linja on tuhoisa paitsi työllisyydelle ja konkurssiaallon alle
hukkuville yrityksille myös ympäristölle. Hallituksen ympäristöpolitiikasta
on Vuotospäätös puhuva esimerkki, mutta ei opposition Pertti Paasiokaan kovin
ekologisesti tietoista deflaatioajatusta markkinoinut vaaatiessaan muun ohella
myös energian hinnan alentamista.
Kiistämätöntä sinänsä on, että markan oikeallakin arvolla lamasta
irtaantumista jouduttaisiin hakemaan kipeiden leikkauksien kautta.
Kulutuskysyntää lisäävään palkka- tai muuhun politiikkaan ei ole
mahdollisuuksia, vaan reaalitulojen on alennuttava. Julkista taloutta on
pakko saneerata ja hyväksyttävä se tosiasia, että vastaisuudessa
julkista taloutta kasvattavat reformit edellyttävät, että niille on
tehty tilaa muita toimintoja supistamalla.
Julkisen talouden osuus BKT:sta on Suomessa enintään OECD-maiden keskitasoa.
Ongelma ei ole sen laajuun sinänsä tai sen kautta kulkevien sosiaalietujen
ylimitoitus. Palveluja ei ole tarvis leikata, mutta sen sijaan on
katsottava paljon tarkemmin niiden tuottamiseen meneviä kustannuksia.
Kansantalouden suljettu sektori käyttää nyt liian paljon avoimen sektorin
tarvitsemia resursseja. Niiden käyttöä voidaan ja tulee tehostaa eri
tavoin palvelutasosta tinkimättä — yksityissektorilta hankittavia
ostopalvelujakaan pois sulkematta. Muistettakoon kuitenkin, että resurssien
väärinkäyttöä suljetulla sektorilla ei suinkaan edusta sosiaaliturva tai
koululaitos vaan ennen muuta maatalous.
Tarvittavalla pitkäjänteisellä rakennepolitiikalla ei kuitenkaan ole
mitään tekemistä sellaisen paniikinomaisen, juustohöylää tai kirvestä aseenaan
käyttävän säästämisen kanssa, mitä valtio ja kunnat nyt ajavat läpi. Julkisen
sektorin velkaantuminen ei siihen suinkaan pakottaisi vaan mahdollistaisi
päinvastoin varovaisen työllisyyttä tukevan elvytyksen ennen muuta asunto-
ja ympäristöinvestointeihin.
Valikoitu julkinen investointiohjelma olisi erityisen perusteltu juuri nyt,
kun rakentaminen on edullista eikä kilpaile resursseista avoimen sektorin kanssa.
Hyväntahtoinen tulkinta hallituksen politiikasta on, että se heijastaa
porvarillista neuvottomuutta laman edessä. Sekään ei herätä luottamusta,
mutta pahempi on, jos kyse on todella määrätietoisesta pyrkimyksestä käydä
hyvinvointipolitiikan kimppuun thatcherismin merkeissä. Se ei ainakaan ollut
se ohjelma, jolla keskusta suuren vaalivoittonsa hankki.
Ydin 4/91
