Eurooppalaistuva Neuvostoliitto
Miksi kommunismi on romahtanut juuri 80-luvun lopulla?
Itä-Euroopan osalta vastaus on selvä: Neuvostoliitto veti pois tukensa Itä-Euroopan
valtaeliitiltä. Kun tämä varmistui, oli vain kuukausien kysymys, ennenkuin
kommunistipuolueiden valta romahti kasaan kuin korttitalo.
Jugoslaviaa lukuunottamatta Itä-Euroopan valtapuolueet nousivat valtaan
vieraan miehitysarmeijan tuella ja siitä alkaen niihin on suhtauduttu
epäkansallisina pakkovaltiaina. Tsekkoslovakiassa, jossa kommunistien kannatusta
saatettiin mitata viimeksi vuonna 1948 vapaissa vaaleissa, se ylsi parhaimmillaan
38 prosenttiin. Itä-euroopassa on vuosikymmenien kuluessa yritetty kansannousuja
ennenkin, mutta ne on väkivaltaisesti ja tehokkaasti kukistettu koti- ja
ulkomaisin voimin. nytkin Erich Honecker ja Nicolae Ceausescu käskivät ampua
perusoikeuksia vaativia kansalaisia kaduilla, mutta heitä ei enää toteltu.
Käskynantajilta puuttui ratkaiseva jälleenvakuutus Kremlissä.
Vaikeampi on arvioida perustuslaillista valtiomonopolia nauttineen NKP:n
kansansuosiota eri vaiheissa. Korkeimmillaan NKP:n hyväksyntä on todennäköisesti ollut
Stalinin avoimen terrorin purkautumisen jälkeen 50- ja 60-luvuilla, jolloin
neuvostovalta edusti laajenevaa kansainvälistä valtapiiriä ja maan talous näytti
vielä kehittyvän. 70-luvulla kehitys alkoi kuitenkin pahasti kangerrella ja 80-luvulla
ajautua täydelliseen umpikujaan, jota brezhneviläisellä tilastomanipuloinnilla
pitkään yritettiin peitellä.
Reaalisosialismin syvä yhteiskunnallinen, taloudellinen, ekologinen ja
moraalinen kriisi avautuu eteemme koko laajuudessaan. Sitä kärjistävät
tuotantovoimien kehityksen, ekologisen tasapainon ja monopolivallankäytön
ajautuminen yhä täydellisempään keskinäiseen ristiriitaan.
Reaalisosialismin ongelmat eivät ole alikehityksen vaan paremminkin yliteollistumisen
aiheuttamia. Neuvostotalous on perustunut raskaan teollisuuden kehittämiseen
ja määrällisen suunnitelun kaikkivaltiuteen. Nyt työvoiman ja luonnonvarojen
enenevään määrälliseen hyväksikäyttöön perustuneen ekstensiivisen kasvun
mahdollisuudet on käytetty loppuun. Seuraukset ovat olleet katastrofaaliset erityisesti luonnon kannalta.
Kun luonnonvaroille ei ole asetettu edes markkinahintaa on niiden käyttö ollut
uskomattoman tehotonta ja tuhlailevaa. Demokratian puuttuminen ja kansalaisyhteiskunnan
alistaminen ovat estäneet ihmisiä puuttumasta viihtyvyttään ja terveyttään uhkaaviin epäkohtiin.
Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan valtaisat ympäristöongelmat ovat jo lyöneet takaisin
talouteen. Saasteet ovat paikoin alistaneet ihmisiä terveysvaaroille, jotka näkyvät
uudelleen nousevissa kuolleisuusluvuissa.
Keskitetty komentotalous joutui ristiriitaan paitsi ekologian myös tietoyhteiskunnan
kanssa. Kun ensimmäiset tietokoneet otettiin käyttöön uskottiin, että niiden myötä
suunnitelmataloudelle avautuvat uudet, entistä laajemmat mahdollisuudet.
Kansantalouden ohjauksen pullonkaulojen oli määrä avautua, kun valtakunnansuunnitteluvirasto
saa käyttöönsä rajattomalla laskentakapasiteetilla varustetut tietokoneet.
Kybernetiikan luultiin lopullisesti hautaavan kapitalismin ja sen markkinoiden anarkian.
Toisin kävi. Ensimmäisen polven tietokoneet olivat vielä raskaita mammutteja ja
yhtä yleisiä kuin öljynjalostamot. Suomessakin pohdittiin 50-luvulla oikein komiteassa,
millaisen tietokoneen hankintaan maallamme olisi varaa ja aihetta. Tänään jokaisen
kotimikron kapasiteetti ylittää moninkertaisesti sen, mitä tällaisen kansallisen
supertietokoneen kapasiteetiksi arvioitiin.
Tietokoneesta ei tullut keskityksen vaan hajautuksen väline. Näin tietoyhteiskunnan
läpimurrosta tuli erityisen tuhoisa juuri reaalisosialismille, jossa talousjärjestelmä
perustui tuotannon ja talouden keskitettyyn ohjaukseen ja poliittinen järjestelmä
tiedonkulun yhtä pitkälle menevään keskittämiseen. Huippunsa tämä sai Romaniassa,
jossa kaikki kirjoituskoneetkin oli rekisteröitävä Securitatessa. Informaation vapaata
kulkua tällä tavoin rajoittavat järjestelmät ovat luonnollisesti täysin kyvyttömiä
hyödyntämään tietoyhteiskunnan teknisiä ja organisatorisia mahdollisuuksia. Siksi
talouskehitys ensin pysähtyi ja lopulta romahti.
Parhaiten reaalisosialismi näytti pärjäävän kapitalismin kanssa varustelukilvassa.
70-luvun lopulla Neuvostoliiton sotilaalliset satsaukset tasaveroisen supervalta-aseman
saavuttamiseksi Yhdysvaltojen kanssa tuntuivat jo johtaneen tulokseen. Yritys kävi
kuitenkin liian kalliiksi. Yhdysvallat vastasi kiihdyttämällä varusteluaan ja pakottamalla
Neuvostoliiton kilpailuun, johon sillä ei yksinkertaisesti ollut varaa.
Kehitys oli yhtä lailla ajanut raakaan voimapolitiikkaan perustuvan supervalta-ajattelun
ohitse. Pelkkä sotilaallinen voima ja varsinkaan mahtavat ydinasevarastot eivät enää ole
muutettavissa etuja tuottavaksi vaikutusvallaksi.
Ydinsota ei tunne voittajia. Mutta mikä muukaan sota voisi enää tuoda kehittyneelle
korkean elintason maalle etuja? Yleensä sotia on käyty tuotannontekijöiden hallinnasta.
Mitä tietoyhteiskunta enää tekee orjilla, uusilla viljelysmailla tai edes raaka-aineilla,
jos niitä on kansainvälisessä kaupassa ilman sotajoukkojakin saatavissa?
Valtioiden menestyksen ja vaikutusvallan nykymaailmassa ratkaisevat ennen muuta
kansantalouden kilpailukyky, tietoresurssit, teknologian kehitysaste ja vahva valuutta
sekä näiden tuottama ylijäämäasema kansainvälisessä kaupassa. Saksan liittotasavallan
ja Japanin kasvava mahti perustuu juuri tähän. Lisäksi etenkin Japanin vaikutusvallan
kasvua on edistänyt se, ettei sillä hävityn sodan jälkeen ollut aihetta tai mahdollisuutta
tuhlata voimavarojaan varustelukilpailuun.
Brezhnevin aikana kalliilla hankittu supervalta-asema osoittautui tyhjän arvoiseksi.
Sen on uusi neuvostojohto ymmärtänyt. Siksi sen ensimmäisiä ja helpoimpia uudistuksia
oli luopua Stalinin luomasta imperiumista Itä-Euroopassa. Se oli käynyt
Neuvostoliitolle poliittiseksi, sotilaalliseksi ja taloudelliseksi rasitteeksi.
Stalin saattoi vielä ulosmitata voimavaroja Itä-Euroopasta, mutta enää vuosiin
ei mistän riistosuhteesta Neuvostoliiton hyväksi ole voinut puhua. SEV:n sisällä
osat suhteet olleet paremminkin subventoituja raaka-aineita vieneelle ja Itä-Euroopan
länsitavaroihin nähden heikkolaatuisia teollisuustavaroita tuoneelle Neuvostoliitolle
tappiollisia. Tosin muutkaan eivät avoimeen talouteen verrattuna saaneet järjestelmässä
etuja. SEV-kauppa muistutti miinussummapeliä, niinpä SEV onkin jo käytännössä lakannut olemasta.
Itä-Euroopasta luopuminen oli Gorbatshoville kuitenkin vielä helppo ratkaisu edessä
oleviin Neuvostoliiton kansallisuus- ja talouspulmiin nähden. Sama logiikka, jonka
perusteella vetäydyttiin Itä-Euroopasta pätee myös esimerkiksi Baltian maihin.
Toinen asia on, että tässä liikutaan niin herkillä venäläisten turvallisuusintressejä
ja kansallistunteita koskettavilla alueilla, ettei Gorbatshov täysin
rationaalisesti enää tilannetta hallitse.
Paljon riippuu Baltian maiden omasta viisaudesta ja muun Euroopan reaktioista.
Suomalaiskokemusten perusteella on helppo nostella varoittavaa sormea liettualaisille
ja moitiskella heitä taitamattomuudesta. Vielä tärkeämpää olsii kuitenkin yksiselitteisesti todeta,
että heille myös kuuluu kansallinen itsemääräämisoikeus. Sitä ei saavuteta
varovaisuudella ja pyytämättä, mutta ei myöskään neuvottelematta Moskovan kanssa
ja pyrkimättä ratkaisuun, jossa Neuvostoliiton perustellut edut turvataan.
Baltian maita ei tule rohkaista harhakuvitelmin siitä, että muu Eurooppa asettaisi
Neuvostoliiton suhteensa pysyvästi vaakalaudalle niiden hyväksi. Yhtä tärkeätä on
todeta Gorbatshoville, että hän joutuu jättämään hyvästit haaveilleen maansa
eurooppalaistamisesta, demokratisoimisesta ja modernisoimisesta, jos Neuvostoliitto
asettuu pysyvästi tukahduttamaan näiden kansojen enemmistön itsenäisyyspyrkimyksen.
Ydin 2/90
