Jäähyväiset tupolle
Keskitetty tulopolitiikka on ollut Suomen niin sanotun talousihmeen merkittävä
osatekijä 60-luvulta lähtien. Se on myös vaikuttanut sosiaalipolitiikkaan, tuloeroihin,
työmarkkinoihin ja työllisyyteen myönteisesti. Typillistä kyllä sen saavutuksia
ymmärretään paremmin arvostaa — tämä todettuna myös itsekritiikkinä–
vasta, kun ne ovat joutumassa uhanalaisiksi.
Tämänkertaisen tuloratkaisun synnytystuskat ovat hallituksen ja
sen näkemyksiä kuuliaisesti propagoivan valtajournalismin mukaan
pantava lähinnä kansan tyhmyyden syyksi. Ihmisillä oli vaikeuksia ymmärtää
tarjotun kokonaisratkaisun monimutkaisia laskutoimituksia ja järjestöjen jäsenet
jäivät nimellistuloharhan vallassa tuijottamaan niukoilta näyttäviä palkankorotustaulukkoja.
Tämä virallinen selitys aliarvioi ihmisiä ja sivuuttaa todelliset syy- ja seuraussuhteet.
Lyhyestä perspektiivistä voisi paremminkin sanoa, että tuloratkaisu oli kaatua kymmenen
prosentin palkankorotuksia juuri tuloratkaisun alla vaatineiden Helsingin kaupunginjohtajien ahneuteen.
Tämä tuskin olisi voinut koko ratkaisua yksin kaataa. Se oli vain yksi epäsolidaarinen
ratkaisu monien muiden viime vuosien ratkaisujen joukossa — niistä merkittävimpänä
suurituloisia suosinut verouudistus — kasvavien tuloerojen hyväksi. Kaikista niistä
on kuitenkin kertynyt merkittävä painolasti palkansaajakunnan kollektiiviseen muistiin.
Tulopolitiikan kattavuus ja mahdollisuus sen avulla toteuttaa solidaarista
palkkapolitiikkaa on koko ajan 70-luvulta alkaen kaventunut. Kallion tarjouksessa
sitä edusti oikeastaan enää vain noin 0,5 prosentin järjestelyerä naisvaltaisille
matalapalkka-aloille. Monet naisalojen ay-ihmiset kokivat sen riittämättömäksi tai
suorastaan pilkanteoksi ilmapiirissä, jossa isotuloisten johtajien palkkojen järjestelyille
ei näy olevan rajoja. Erkki Liikasen kehittämä ja hallituksen markkinoima keppi- ja
porkkanalinja oli myös psykologisesti taitamaton ja asiallisesti vaikea perusteltava.
Mitä tekemistä on esimerkiksi suurten kaupunkien vapaarahoitteisten talojen vuokrilla
palkkaratkaisun kanssa? Kovin mielekkäänä on ylipäänsä vaikea pitää keppejä, joiden
voidaan sanoa merkitsevän hallituksen aloittaman taantuman syntymistä.
Perusongelma on siinä, miten 80-luvulla Suomessa toteutettu markkinakapitalismin
vapauttaminen on viemässä pohjan pois koko tulopolitiikalta. Mitä perusteita on
pitää palkkoja keskitetyillä sopimuksilla säädeltyinä, jos valuutat, pääomaliikkeet,
korot, luotot, hinnat ja muut ovat säännöstelystä vapautettuja? Muutoinkin ajan
henki vaatii kartellien ja muiden kilpailunrajoitusten purkamista ja myös kansainvälisen
kilpailun lisäämistä. Miten perustella sitä, että vain työmarkkinoilla kilpailu
olisi epätoivottavaa?
Vaikeudet ovat tuottaneet sellaisia epätoivoisia ajatuskummajaisia kuin
ammattiliittojen ja työnantajien lakisääteisen rankaisemisen tupo-raamit ylittävistä
työehtosopimuksista. Mitähän ovat oikein ajatelleet ne sosialidemokraattiset kellokkaat,
jotka näihin hankkeisiin ovat haksahtaneet mukaan?
Tulopolitiikan asemaa ja mahdollisuuksia on arvioitava avoimin silmin. Jos keskitettyä
tulopolitiikkaa halutaan jatkaa, vaatisi se onnistuakseen monen jo toteutetun markkinavapautuksen
takaisin vetämistä. Siihen ei tuporatkaisun arkkitehdeillä näy riittävän tahtoa eikä kykyä
eikä se objektiivisesti ottaen kovin helppoa enää olisikaan. Siksi on ay-liikkeessäkin
varauduttava painopisteen siirtymiseen liitto-, yritys- ja työpaikkakohtaiseen sopimuspolitiikkaan.
Ratkaisu- ja sopimisvaltaa on tällöin rohkeasti vietävä työpaikoille. Huonoimmin on
solidaarisuuden arvioitu käyvän silloin, jos sopimusvalta siirtyy keskusliitoilta
liitoille. Keskusliittojakaan ei silti ihan vielä kannata romuttaa siltä varalta, etteikö
solidaariselle tulopolitiikalle vielä 90-luvulla joskus löytyisi kysyntää.
Tulopolitiikan väistyminen makrotason talouspolitiikan arsenaalista voi poistaa tupodramatiikasta
aiheutuvat säännölliset unettomuuskaudet hallituksen huolista, mutta muutoin se ei talouspolitiikan
hoitoa ainakaan helpota. Pois jää nimenomaan sellainen keino, joka kaikesta kritiikistä huolimatta
on ollut käyttökelpoinen väline paremman työllisyyden ylläpitämisessä ja työmarkkinoilla
heikoimmassa asemassa olevien ihmisten tukemisessa. Sen vuoksi työnantajat ovat
kaikessa hiljaisuudessa hyvin tyytyväisiä tupon kangerteluun mutta varovat taitavasti
julkisuudessa asettumasta tuponkaatajiksi.
Kapitaalin puolella ei tulopolitiikan rappiota laajemmin enää surra. Mikään puhe tai
toiminta, jossa täystyöllisyys, tuloerojen tasaus tai laajemmin sosiaalinen oikeudenmukaisuus
on pääosassa, ei ole nyt muodikasta. Vielä vähemmän on kysyntää millekään, mikä haiskahtaa
suunnitelmataloudelle tai valtiojohtoisuudelle. Usko markkinoiden kaikkivoipaisuuteen
ja kilpailun jalostavaan vaikutukseen on nyt vahvoilla.
Ydin 1/90
