Ydinaseriisuntaa
Vain harvat tajusivat kesällä 1945 minkälaisen peruuttamattoman muutoksen
siirtyminen ydinaseiden aikakauteen oli maailmanpolitiikkaan aiheuttanut. Atomipommiin
suhtauduttiin pitkän aikaa niinkuin se olisi vain tavallista voimakkaampi
räjähde. Vähitellen tiedostettiin, ettei ydinase ollutkaan vain tavallisen
aseistuksen jatke. Sekä Yhdysvalloissa että Neuvostoliitossa jouduttiin
tunnustamaan, etteivät ydinaseet enää olleet käyttökelpoisia voimapolitiikan
välineitä, kun piti siirtyä uhkailusta tositoimiin.
Ydinaseisiin turvautuja asettaa aina myös oman olemassaolonsa vaakalaudalle.
Ydinsodassa on vain häviäjiä. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt ydinvaltoja
kehittämästä asejärjestelmiä ja strategioita, jotka perustuvat kuvitelmaan
rajoitetun ydinasesodan käymisestä. Tätä edustivat muun muassa ne uudet
keskimatkan ohjukset, jotka 70-luvun lopulla päätettiin sijoittaa Eurooppaan.
Euro-ohjukset nostattivat eurooppalaisen rauhanliikkeen ennennäkemättömän aallon.
Syntyi myös koko Euroopan ydinaseriisuntaan ja vallitsevan blokkipolitiikan
purkamiseen tähdännyt END-liike. Jo 60-luvulla Englannissa syntyneen uuden
rauhanliikkeen voimakas keskittyminen juuri ydinaseiden vastustamiseen oikeuttaa
puhumaan eräänlaisesta atomipasifismista.
Kaikki ydinasevastustajat eivät kuitenkaan aina loppuun saakka ajatelleet
suhdettaan ydinaseisiin. Keskittyminen jonkin maan ydinaseistukseen —
CND Englannissa — tai milloin minkin maailmankolkan ydinaseettomaksi vyöhykeeksi
julistamiseen on jättänyt avoimeksi kysymyksen, miten suhtautua itse suurvaltojen
ydinarsenaaleihin ja niiden varassa lepäävään ns. kauhun tasapainoon.
Niin tärkeätä kuin on ollutkin kampanjoida uusia asejärjestelmiä vastaan ja niin hyödyllisiä
ja tärkeitä kuin ydinaseettomat vyöhykkeet ovatkin, ei jakamattomattomassa
maailmassa mikään maailmankolkka ole varmasti turvassa, jos supervaltojen
ydinasevarastoja ryhdytän todella käyttämään.
Rauhanliikkeessä tuleekin kysyä onko maailma ilman ydinaseita mahdollinen ja
kuinka turvallinen paikka se olisi. Ohikiitävän hetken verran ajatus leijui
ilmassa Gorbatshovin ja Reaganin tavatessa Reykjavikissa, mutta se ammuttin
alas heti, kun ensimmäiset neuvonantajat kuulivat siitä.
Kysymys on asetetava myös sen vuoksi, että ydinaseuhasta vapautuminen on toistakin
kautta tullut päiväjärjestykseen. Tarkoitan Reaganin Tähtien sota -kuvitelmia siitä,
että SDI joskus voisi antaa täydellisen turvan ohjuksin tehtyä ydinhyökkäystä
vastaan ja näin poistaa ydinpelotteen maailmasta. Ajatuksen on, jotta se olisi
edes teoriassa toimiva, katettava kaikki ydinasevaltiot, minkä vuoksi Reagan on
suurpiirteisesti puhunut SDI-tietouden antamisesta yleismaailmalliseen käyttöön.
Tähtien sota -visiot ovat tietenkin sairaita. Ihmiskunnan tarpeiden kannalta
triljoonien satsaaminen avaruusaseistukseen on yksiselitteisesti rikollista
voimavarojen väärinkäyttöä. Mitän varmuutta siitä, että järjestelmästä koskaan saadaan
toimivaa ei ole. 99-prosenttinen suojautumisvarmuus supervaltojen nykyisiä
ydinasevarastoja vastaan on rittämätön ehkäisemään kestämättömän suurtuhon.
SDI on näennäisesti puolustuksellinen hanke. Kuitenkin aukottomana ohjussuojan
tavoittelu on yhtä lailla varustelukilpaa kiihdyttävä ja voimatasapainoa
horjuttava hanke kuin mikä tahansa uusi ohjusjärjestelmäkin. Tältä kannalta
Neuvostoliiton sitkeä pyrkimys aikaansaada edes joitain pidäkkeitä
SDI-kehittelyyn on perusteltu.
On aika luonnollista kysyä, eikö SDI:llä tavoiteltu suoja ydinasehyökkäystä vastaan
olisi paljon paremmin ja halvemmin saavutettavissa pyrkimällä sopimukseen kaikista
ydinaseista luopumisesta. Vastaus on kyllä, tietyin varauksin.
Nykyiset ydinkärjet voidaan valvotusti hävittää, jos tahtoa riittää. Sitä Pandoran
lipasta, josta tietotaito ydinaseiden valmistamiseen on kerran lähtenyt, ei
kuitenkaan ole enää mahdollista sulkea. Siksi ydinaseriisunta ei ole kertakäyttösopimuksen
asia vaan jatkuvaa valvontaa ja luottamuksellista yhteistyötä edellyttävä asia.
Ydinaseellisessa maailmassa on vallinnut kauhun tasapaino, jonka aikana ei suoraa
sotilaallista yhteenottoa suurvaltojen kesken ole syntynyt. Tästä ei seuraa,
että sodan välttäminen olisi johtunut juuri ydinasepelottesta. Parhaimmillaan
on pelon tasapaino ollut tietyssä määrin kansainvälisen politiikan vakavuutta
lisäävä tekijä, sanan molemmissa merkityksissä.
Ydinaseriisunta voi onnistua vain osana maailmanlaajuista, myös tavanomaisten
aseiden rajoittamista merkitsevää suurvaltojen lähentymist ja yhteistyötä
maailmanyhteisön ongelmien ratkaisemiseksi. Sen onnistuminen edellyttää myös
panostamista kaikkien niiden kansojen ja ryhmien ongelmien ratkaisemiseen,
joista kärsivät ovat niin epätoivoisessa asemassa, etteivät
kaihda ydinterroriakaan asiansa edistamiseksi.
Ydinaseriisuntaa odotettaessa ja siihen pyrittäessä ei pidä väheksyä mitään
pienempiäkään aserajoitussopimuksia kohdistuivat ne sitten ydinaseiden määrään,
laatuuntai sijoitteluun. Kaikki osatoimet, jotka palvelevat sekä alueellista että
globaalista turvallisuutta ovat tarpeen.
Ydin 7–8/87
