Mitä on edistys?
Tietosanakirjan mukaan edistys on ”ihmiskunnan kehitystä onnellisempaan ja
täydellisempään suuntaan”. Tämän uskon vallassa olemme valistusajoista alkaen
eläneet. Oma aikamme on osin alkanut tätä epäillä. Suomessa epäilyjä henkivät
muun muassa Georg Henrik von Wrightin puheenvuorot.
Edistyksellisyskin on osoittautunut ongelmalliseksi. Jos todella ihmiskunnan
kehitys vie koko ajan täydellisempään suuntaan on luonnollista, että ne jotka
tämän suunnan ovat oivaltaneet ja sitä toteuttavat ovat moraalisesti oikeutettuja
ja suorastaan velvoitettuja raivaamaan tieltä esteet, jotka tätä edistystä
jarruttavat. Useimmiten esteet henkilöityvät väärin ajatteleviksi ihmisiksi.
Edistyksen nimissä hyväksytyt menetelmät heidän vastarintansa nujertamiseksi
vaihtelevat valistuksesta giljotiiniin ja uudelleenkasvatuksesta tuhoamisleireille.
Ideologioista on erityisesti marxismi-leninismillä tässä suhteessa paljon vastattavaa.
Edistysuskolla on kaksi puolta: teknologis-rationaalinen ja poliittis-yhteiskunnallinen.
Ne ovat toisiinsa sidoksissa. Niin porvarillinen liberalismi — eikä ole sattuma,
että se Suomessakin on kantanut edistyksen nimeä — kuin marxilainen sosialismi
lähtevät siitä, että vasta tuotantovoimien riittävä kehitysaste on yhteiskunnallisen
vapautuksen perusta ja edellyttää sitä.
Näyttää siltä, että poliittinen vapaus menestyy parhaiten maissa, joissa on
saavutettu riittävä tuotantovoimien kehitysaste. Kolmannesta maailmasta ei toimivia
demokratioita löydy kuin näytteeksi. Taloudellinen vaurastuminen Välimeren maissa
edesauttoi diktatuurien murentumista Etelä-Euroopassa viime vuosikymmenellä.
Mielenkiintoista on seurata mitä tapahtuu nyt Etelä-Koreassa, jonka talousihme on
nostanut sen lyhyessä ajassa jo lähelle eurooppalaista elintasoa.
Edellä sanottua vastaan puhuu se, miten natsien barbaria saattoi juurtua Euroopan
teknistaloudellisesti edistyneimpään maahan 30-luvulla — joskin tilanteessa, jossa
talouskriisi oli romahduttanut ihmisten turvallisuduen ja uskon tulevaisuuteen.
Merkittävä koetinkivi tuotantovoimien ja vapautuksen suhteelle on se, mitä tapahtuu
Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa. Lokakuun vallankumousta seurannut neuvosto-Venäjän
mahtava loikka alikehittyneestä maatalousmaasta teolliseksi jätiksi toteutui puolueen
diktatuurin johdolla. 60-luvulla teräksinen stalinismi vaihtui brezhneviläiseen
stagnaatioon. Gorbatshovilainen perestroika perustuu välttämättömyteen puhaltaa uutta
puhtia seisahtuneeseen talouteen. Se ei onnistu ilman nykyaikaista tietotekniikkaa eikä
järjestelmässä, jossa jokainen kopiokonekin on turvallisuuspoliisin rekisterissä.
Ihmisen tiedon ja taidon lisäntyminen ja teknologian kehitys ovat mahdollistaneet
sen, ettei elämä ole enää ”lyhyt, paha ja brutaali”, kuten Hobbes vielä
1600-luvulla kirjoitti. Pentti Linkola on mielestäni hyvin väärässä kirjoittaessaan,
että ensimmäinen harha-askel ihmiskunnan onnettomuuden tielä otettiin silloin, kun
ensimmäinen kirves otettiin käyttöön.
Linkolan viha edistystä kohtaan on vain käänteiskuva äärimmäisestä edistysuskosta.
Vaikka Linkolan kuva tulevaisuuden Suomesta omaa pelottavia yhtymäkohtia Pol Potin
Kamputsean kanssa, en kuitenkaan osaa pitää häntä vaarallisena terrorismin airueena.
Vaarallisempana pidän teknologista determinismiä, joka lähtee siitä, että kaikki mitä
tiede keksii ja teknologia käyttöön ottaa on juuri sellaista edistystä, jota ihmiskunta
tarvitsee ja joka kykenee myös ratkaisemaan yhteiseksi onneksemme kaikki
maailmanyhteisöä kohtaavat ongelmat, liittyivätpä ne sitten energiaan,
väestönkasvun, luonnonvaroihin tai ekologiaan.
Teknologia sinänsä on neutraalia, mutta teknologinen determinismi ei. Se on
kiinteässä yhteydessä valtarakenteisiin, jotka määrittävät, mitä teknologiaa
suositaan. Tästä ei kuitenkaan pidä tehdä vanhanvasemmiston yksinkertaista johtopäätöstä,
jonka mukaan teknologia muuttuu uhasta siunaukseksi vain vallanpitäjiä vaihtamalla.
Näin on uskottu myös miekoista ja kivääreistä. Kuitenkin vasta ydinaseiden
aikakaudella on alettu oivaltaa, että varustautumisella ja voimapolitiikalla on
oma logiikkansa, joka ei välttämättä seuraa tuotantovälineiden omistussuhteiden
tai parlamentaaristen voimasuhteiden muutoksia. Sama koskee teknologiaa.
Suurin piirtein edellä esitetyllä tavalla yritin problematisoida itse edistyksen
käsitettä Kemissä, jossa seminaari etsi tilaa edistykselle. Menestys oli huono.
Enin osa salista veti yhtäläisysmerkit edistyksen ja vasemistolaisuuden välille,
eikä nähnyt edellisessä keskusteltavaa. Vasta kun panin pykälän paremmaksi ja
tivasin konkreettisesti, ovatko Kessin hakkuut edistystä tai onko fosfaattitehtaan
perustaminen Kemiin Soklin fosfaattia jalostamaan edistystä, syntyi vaivautunutta pohdintaa.
Sokli ja fosfaattitehdas ovat arkoja asioita suurtyöttömyydestä kärsiville kemiläisille,
joilla ei ole varaa vastustaa hanketta, vaikka tuntevatkin niin tehtaan
ympäristöpäästöihin kuin lannoitteiden liikakäyttöönkiin liittyvät vakavat haitat.
Yleisöstä vastattiin lopulta, ettei pidä hyväksyä tällaisia kysymyksenasetteluja
eikä ainakaan panna Lapin köyhää kansaa niistä vastaamaan, vaan on
toimittava siten, ettei näitä asetelmia synny.
Vastaus oli ihan hyvä. Mutta toimiiko Suomen vasemmisto niin, että se määrätietoisesti
pyrkisi irroittamaan toimeentulomme ja hyvinvointimme näistä perinteisen edistyksen asetelmista?
Ydin 6/87
