Ohjelma ja elämä
Mauno Koiviston valinnassa presidentiksi ei ollut muuta odottamatonta
kuin enintään hänen suoran kannatuksensa laajuus. Tuloksen suhteen on minulla
sitäkin vähemmän aihetta tyytymättömyteen, kun olen voinut myötävaikuttaa
jonkun verran Koiviston valinnan hyväksi, viimeksi eduskunnan upouudessa
palisanterikopissa.
Vaalia edeltänyt vaalikampanja sen sijaan antaa aihetta kriittisiin
pohdintoihin. En ajattele niinkään Koiviston kampanjan sinivalkoisuutta,
olkoon, että se minun mielestäni olisi tulosta vaarantamatta sietänyt
reippaammin myös punaista. Vaalityön pohjaksi punainen olisi kuitenkin
ollut siinä suhteessa harhaanjohtava, ettei Suomen oloissa voi ajatellakaan
ranskanmallista presidenttiyttä, jossa valtionpäämies puoluejohtajana
seisoo luokkataistelun kärjessä sosialistisen yhteiskuntakehityksen puolesta.
Siksi vastaus kysymykseen, minkä sortin sosialisti Koivisto oikein on,
ei ollut kovin tähdellinen. Vastaus tiedetään ainakin SDP:ssä riittävän hyvin,
ja nekin toisensorttiset sosialistit, jotka eivät kaikkia pääministeri Koiviston
tekemisiä ja vielä enemmän tekemättä jättämisiä kovin mieluusti ole katselleet,
ovat valmiit tunnustamaan hänen ominaisuutensa sopiviksi presidentille.
Koivisto ja niin sanottu Koivisto-ilmiö on voitava erottaa toisistaan. Edellisen
hyväksyminen ei vielä edellytä varauksetonta suhtautumista jälkimmäiseen.
Koivisto-ilmiöön — joka on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen asia — sisältyy
kansanvallan kannalta jopa pelottavia piirteitä. Niiden ruokkiminen ei ole kenenkään
intressi, kaikista vähiten Koivistoa tukeneen vasemmiston.
Eräs elementti Koivisto-ilmiössä on protesti puoluevallalle ja -poliitikoille.
Se on monessa suhteessa tarpeellinen ja terveellinen, jos se johtaa demokratiamme
avartamiseen ja puoluelaitoksen sisäiseen uudistumiseen. Vaaraksi se on
kieltäessään koko puoluelaitosta merkityksen demokratian osana.
Presidentti Koivisto itse voi eniten vaikuttaa siihen, miten Koivisto-ilmiö
jatkuu ja mitä seurauksia sillä on. Parhaimman palveluksen hän tekee
jatkamalla presidenttinä samaa matalaa profiilia sisäpolitiikan suhteen
kuin pääministerinä.
Toivottavaa myös olisi, jos Koivisto jatkossa voisi ottaa takaisin sen potkun,
jonka hän lähtiessään SDP:stä vielä puolueen vatsaan suuntasi antaessaan
ymmärtää, että puolueohjelmat ovat järkevän politiikan esteenä olevaa
arvotonta jätepaperia.
Olen itsekin ollut kirjoittamassa näitä ohjelmapapereita sen verran, etten osaa
pitää niitä pyhinä. Ilmoitettua viisautta sisältävänä perintökamana ne
joutavatkin paljolti historian kuuluisiin roskatynnyreihin. Sen sijaan laajan
demokraattisen valmistelu-, keskustelu- ja päätöksentekoprosessin läpikäyneinä
linjanvetoina niiden halveksiminen on samalla koko demokraattista järjestelmää
kalvavaa ja puolueessa toimivia ihmisiä loukkaavaa halveksuntaa.
Liian monet ihmiset suhteutuvat tänään epäluuloisesti koko poliittisen järjestelmäämme.
Sitä pidetään vaihtoehdottomana ja siinä toimivia puolueita epäuskottavina. Nähdään,
etteivät ne ole edes omien ohjelmiensa takana, ja siksi niitä pidetään vain
periaatteettomina vallankäyttö- ja vallanjakokoneistoina.
Täallisessa tilanteessa rehellisen miehen maineen saa, kun antaa ymmärtää,
että näinhän asia onkin. Aatteiden ja käytännön välinen ristiriita ratkeaa
helpoimmin siten, että aatteellisuus pannaan museotavarana lasikaappiin. Paljon
vaikeampaa, ja samalla demokratian — ja sosialidemokratian — kannalta
rakentavampaa on palauttaa aatteellisuus uskottavalla tavalla yhteisten
asioiden hoidon tärkeimmäksi ohjenuoraksi. Emme tarvitse ohjelmia, jotka
eivät kestä tarkastelua aatteiden ja ihanteiden valossa.
Demokraattisen presidentin huoliin on toki kuuluttava myös poliittisen
järjestelmämme uskottavuuden turvaaminen.
Ydin 1/82
