Pelkkä kulissi
on käsite, joka hevin ei ole käytettävissä kuvaamaan tasavallan presidentti
Urho Kekkosen asemaa suomalaisessa nykytodellisuudessa. Ankaran isännän kovaa
kättä on vuosikymmenten saatossa käytetty useasti koulimaan kovapäistä
kansaa ja sen valittuja puoluejohtajia milloin ulkopolitiikan alkeisoppien
ja milloin hallitusyhteistyön perustotuuksien omaksumiseen.
Tamminiemi on käsitteenä on säilyttänyt kunnioitusta ja pelkoakin herättävän
asemansa tasavallan poliittisen kulttuurin ylimpänä auktoriteettina.
Avokatseinen ja ennakkoluuloton tarkastelu osoittaa kuitenkin, ettei
Tamminiemi enää pariin vuoteen ole ollut mikään presidentin henkilökohtaisella
ja sanan varsinaisessa merkityksessä omaperäisellä tavalla maan menoa ohjaava
voima. Vastaamatta on vain kysymys, missä määrin tämä on seurausta Kekkosen
tietoisesta omaa rooliaan koskevasta valinnasta ja missä määrin on kyse
biologian lahjomattomista realiteeteista.
Oli syy mikä tahansa, niin tieto siitä ettei presidentti enää samalla
tavoin kuin ennen ole käytettävissä sellaisena osin ylimaallisia
ominaisuuksia saaneena puoluemenoa hillitsevänä ja hallitsevana voimana,
joka olisi käytettävissä hankalissa tilanteissa deus ex machina -ratkaisuna,
on jo vienyt meidät eräässä mielessä jälkikekkoslaiseen aikakauteen.
Tämän tietävät erityisen hyvin nekin, jotka vielä erilaisen laskelmoinnin
tuloksena vastuuttomasti edelleen puhuvat Kekksoen toimikauden jatkamisesta
vuoden 1984 jälkeenkin.
Kun tasavallan tilanne hahmotetaan tällä tavoin käy myös ymmärrettäväksi
se varjomainen ulkopoliittinen kampanjointi, jota maassa ennen muuta herrojen
Keijo Korhonen ja Max Jakobson toimesta on harjoitettu. Puoluepoikien on
ollut hyvä mesota lastenkamarissa ulkopoliittisilla asioilla, kirjoitti
Jakobson UKK:n 80-vuotispäivänä, kun on tiedetty, että ”pappa hoitaa vakavat
asiat”. Entäs papan jälkeen, oli julkilausumaton kysymys.
Jälkikekkoslainen kausi on eksegeetikkojen, sananselittäjien aikaa.
Siitä Tamminiemi -tyyppisen kirjallisuuden ja ulkopoliittisten puolimuistelmien
suosio. Aika vaatii myös johtajuuskultin luomista ja ylläpitämistä,
semminkin kun kansan mielipide alkaa aktiivisesti suuntautua solidaarisen
rauhanpolitiikan kannalle.
Vaihdos lähestyy vääjäämättömästi eikä siitä pääse ylitse, että kyseessä on
samalla muutos. Mutta minkälainen muutos ja mihin suuntaan, siitä käydään nyt
hiljaista taistoa.
Ydin 1/81
