Miten Helsingissä toteutetaan vihreä siirtymä?

(Ajatuksia, joita esitin Kanta-Helsingin sosialidemokraattien kuntavaalitilaisuudessa 5.5. 2021)

Ajattele globaalisti – toimi paikallisesti on hyvä lähtökohta teeman käsittelylle.

Se edellyttää, että meillä on oikea iso kuva maailmantilasta – meillä on vain hyvin vähän, enintään muutama vuosikymmen aikaa siirtyä ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävään kehitykseen.

Ihmiskuntaa kohtaavista eksistentiaalisista uhista suurimmat ovat kestämätön kehitys ja ydinaseet. Nämä ovat ihmisperäisiä uhkia, siis sellaisia, jotka ovat sekä ihmisten luomia että ihmisten estettävissä. Ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden väheneminen ja pandemiat ovat keskinäisessä riippuvuussuhteessa.

Luonto on aina liikkeessä ja hakee tasapainotilaa. Ihmisikään nähden luonnon liikkeet ovat todella pitkäaikaisia, mutta nyt sen verkkaista tasapainon hakemista häiritsemään on yhtäkkiä ilmaantunut kohta kahdeksan miljardia ihmistä, jotka vaikuttavat luonnonympäristöön ennennäkemättömän voimakkaasti ja nopeasti

Vähintään yhtä kohtalokkaita, vielä tuntemattomia seurauksia voi ilmastonmuutoksen ohella olla luonnon monimuotoisuuden vähenemisellä. Se ei ole vielä saanut läheskään riittävästi huomiota.

Vaikka pienten maiden saatikka paikallistason toimet eivät riitä maapallon pelastamiseen, ei se ole peruste eikä oikeutus jättää käyttämättä yhtään keinoa, jolla voimme myös omassa kaupunkiympäristössämme edesauttaa vihreän siirtymän toteutumista.

Kestävään kehitykseen siirtyminen vaatii toimia kaikilla tasoilla: jokaisen ihmisen henkilökohtaisissa valinnoissa, paikallisyhteisöissä, kunnissa ja kaupungeissa, alueilla ja maakunnissa, valtioissa, valtioryhmittymissä ja maailmanlaajuisesti.

On arvokasta ja tärkeätä että yhä useampi ihminen haluaa myös toimia omassa arjessaan kuluttajana ja elämäntavoissaan kestävän kehityksen mukaisesti. Se ei kuitenkaan riitä maailman pelastamiseen, mihin tarvitaan valtioiden päättämiä ohjauskeinoja kuten säätelyä, lakeja ja veroja ja tietenkin kattavia ja sitovia kansainvälisiä sopimuksia ja niiden toimeenpanon valvontaa.

Tänään en puhu pidempään näistä keinoista. Meillä sosialidemokraateilla on usein taipumus liiaksi korostaa tätä valtiotason toimintaa ja ylhäältä alas vaikuttamista. Yhtä tärkeätä on kuitenkin ymmärtää se, että työn kestävän kehityksen aikaansaamiseksi on perustuttava paikallisiin ratkaisuihin ja valmiuksiin, jotka tulee ulottaa lopulta maailmanlaajuiselle tasolle.

Yhdysvallat oli edellisen presidentin aikana maa, joka irrottautui Pariisin ilmastosopimuksesta ja jossa ympäristönsuojelua liittovaltion tasolla purettiin. Se ei kuitenkaan ratkaisevasti lisännyt ympäristönkuormitusta ja maan hiilijalanjälkeä, sillä liittovaltiosta riippumatta monet osavaltiot ja suuret kaupungit eivät luopuneet omista itse päättämistään ilmasto- ja ympäristötoimista, vaan päinvastoin tehostivat niitä.

Myös Suomessa lähes kaikki kaupungit ja kunnat ovat jo tehneet omia ympäristöohjelmiaan. Myös Helsingin kaupunkistrategiassa 2017–2021 tavoitteena on hiilineutraali Helsinki vuoteen 2035 mennessä. Tällöin Helsingissä tapahtuva toiminta ei enää lämmitä ilmastoa.

Hiilineutraaliksi Helsinki pyrkii pääsemään vähentämällä kasvihuonekaasupäästöjä vähintään 80 % vuodesta 1990. Jäljelle jäävä 20 % kompensoitaisiin siten, että Helsinki huolehtii päästövähennysten toteutumisesta kaupungin ulkopuolella tai esimerkiksi hiilinieluja lisäämällä. Helsingin päästölaskelmissa huomioidaan Helsingin rajojen sisäpuolella syntyvät päästöt, ei esim. lentomatkustamista, muualla tuotettua ruokaa tai muualla ostettuja tavaroita ja palveluja, mikä luonnollisesti kaunistaa numeroita helsinkiläisten kannalta eikä kerro meidän todellista hiilijalanjälkeämme.

Jatkuvalla ilmastotyöllä on kuitenkin saavutettu jo paljon. Helsingin päästöt vuonna 2017 olivat 24 % prosenttia pienemmät kuin vuonna 1990, vaikka asukasluku on kasvanut 150 000:llä, eli Helsinkiläistä kohti laskettuna päästöt olivat noin 42 % pienemmät.

Liikenteestä aiheutuu viidesosa Helsingin päästöistä. Helsingin kunnianhimoiseksi mainostettu tavoite on vähentää liikenteen päästöjä 69 % vuoden 2005 tasosta vuoteen 2035 mennessä. Suomen valtakunnallinen tavoite on 50 %. Tavoitteen saavuttamiseksi on keskeistä vähentää autolla kuljettuja kilometrejä ja valita vähäpäästöisiä kulkuvälineitä. Hiilineutraaliksi pääseminen edellyttää myös ajoneuvoteknologian kehitystä edelleen.

Rakennusten lämmitys aiheuttaa yli puolet Helsingin päästöistä. Suurin päästövähennyspotentiaali piilee vanhojen rakennusten energiaremonteissa: esimerkiksi peruskorjauksen yhteydessä rakennus voidaan korjata aikaisempaa huomattavasti energiatehokkaammaksi. Rakennusten päästöjä voidaan vähentää 80 %.

Kaupungin omistaman energiayhtiö Helen Oy:n kehitysohjelma vastaa energiatuotannon päästövähennyksistä. Helen Oy:n toimenpiteet vähentävät helsinkiläisten kaukolämmön päästöjä 74 % vuoteen 2035. Sähköntuotannon päästöjen vähentäminen vaikuttaa koko valtakunnan päästöihin. Tavoitteena on kivihiilen käytön lopettaminen kokonaan viimeistään 2030-luvun aikana. Hanasaaren kivihiililaitos suljetaan vuonna 2024.

Tähän asti tehty työ ja asetetut tavoitteet näyttävät kunnianhimoisilta eivätkä ne toteudu itsestään eivätkä ilman kustannuksia, mutta oikea kysymys on, ovatko nekään vielä riittäviä.

Oma käsitykseni on, että ilmastonmuutoksen eteneminen – joka näkyy jo nyt ns. poikkeuksellisina sääilmiöinä, kuivakausina ja helteinä sekä niiden synnyttäminä ruohikko- ja metsäpaloina, rankkasateina ja tulvina, tuhoisina myrskyinä jne. – tulee vielä pakottamaan välttämättömien toimenpiteiden kanssa vitkastelleen maailman paljon rajumpiin toimiin kuin mihin toistaiseksi olemme valmiita – ainakin jos haluamme säilyttää maapallon kutakuinkin ihmisille asuinkelpoisena paikkana.

Se merkitsee myös sitä, että ne joita on voitu arvostella turhia kustannuksia itselleen hankkineina edelläkävijöinä, tulevatkin osoittautumaan kaukaa viisaiksi myös talouskehityksensä kannalta suhteellisiksi voittajiksi.

Jos Helsingin tavoitteet ilmastonmuutoksen suhteen näyttävät kohtuullisilta, niin kestämättömän kehityksen toisen jättimäisen haasteen eli luonnon monimuotoisuuden vähenemisenä ja lajien häviämisenä toteutuvasta luontokadosta ei Helsingillä ole ollut paljoa sanottavaa.

Ylipäätään kaupungeilla tai kenelläkään muulla ei vielä ole ollut siihen riittävää otetta ja ymmärrystä, tiedämmehän maailmassa kaiken kaikkiaan luontokadon laajuudesta ja sen vaikutuksista toistaiseksi paljon vähemmän kuin ilmastonmuutoksesta ja sen seurauksista.

Sen kuitenkin tiedämme, että kaupunkirakentaminen tarkoittaa aina luontokatoa, alkuperäisen luonnon vähentämistä ja muokkaamista. Puistot ovat tärkeitä kaupunkiasumisen viihtyvyyden elementtejä, mutta ne eivät ole vapaata luontoa.

Tämä ei tietenkään voi tarkoittaa kaupunkirakentamisen pysäyttämistä, mutta kylläkin sitä, että kaupunkirakentamisen ja kaupunkisuunnittelun valintoja on arvioitava paljon tähän astista kriittisemmin. Viime vuosina Helsingin rakentamisen hallitseva paradigma on ollut mieluummin tiivistä ja korkeaa kuin laajalle levittynyttä ja matalaa – joku kriitikko saattaa myös olla sitä mieltä, että mitään valintaa näiden välillä ei ole tehty, vaan molempaa tehdään samanaikaisesti.

Kestävällä kehityksellä on kolme pilaria: ekologinen, sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys, joiden on oltava oikeassa tasapainossa keskenään, jotta kokonaisuudessaan kestävää kehitystä saataisiin aikaiseksi. Rakentamistavan ja kaupunkisuunnittelun suhteen on tunnustettava, ettei meillä ole vielä yksiselitteistä tietoa siitä, millaiset valinnat parhaiten kestävää kehitystä edistävät. Tunnistamme varmaan kohtuullisen helposti ne ääripäät, jotka ovat pahiten ristiriidassa kestävän kehityksen kanssa, mutta niiden väliin jää laaja vyöhyke josta tarvitsemme enemmän tietoa ja tutkimusta oikeiden valintojen tekemistä varten.

Helsingin talous näyttää kuitenkin toistaiseksi olevan kestävällä pohjalla, mutta sitä kuinka suuressa määrin sen kunnossa pitäminen on tapahtunut ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden kustannukselle emme varmuudella tiedä.

Sosiaaliseen kestävyyteen on panostettava paljon nykyistä enemmän ja paremmin. Valaisen sen suhdetta ekologiseen kestävyyteen. Hiiliverot ovat välttämätön keino vähentää hiilidioksidipäästöjä. Lisäksi niillä kerätyillä varoilla voidaan edistää uusiutuvien energialähteiden käyttöä sekä oikaista verojen synnyttämiä tulonjakovaikutuksia.

Päästökaupalla, veroilla ja muilla markkinaehtoisilla keinoilla on se tarkoitettu ominaisuus, että ne nostavat fossiilisten polttoaineiden ja myös niiden avulla tuotettujen tuotteiden hintoja. Se tarkoittaa kuluttajille niin asumis- kuin liikkumiskustannusten nousua ja teollisuudelle lisää tuotantokustannuksia.

Vaikka ilmastonmuutoksen pysäyttäminen tunnustettaisiin tärkeäksi, niin tällaisia seurauksia sillä ei kuitenkaan monien ihmisten mielestä saisi olla. SDP:kin on samanaikaisesti nostanut sekä ilmastonmuutoksen torjumisen ykköstavoitteeksi että kirjannut vaaliohjelmiinsa vaateen, että kohtuuhintaisen energian saanti on turvattava.

Kun liikenne- ja viestintäministeriö lokakuussa 2020 julkaisi työryhmäraportin liikenteen päästöjen puolittamisesta kiirehtivät kaikki niin hallitus- kuin oppositiopuolueet ministeriä myöten irtisanoutumaan ajatuksesta, että tämän saavuttaminen voisi edellyttää verojen ja siis hintojen korotuksia. Ei kuitenkaan ole olemassa eikä keksittävissä ainuttakaan uskottavaa ja toimivaa strategiaa ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi, joka ei sisältäisi energian hinnan nousuja.

Markkinamekanismi toimii siten, että kuluttajalla ei sähkölaskunsa noustessa ole muuta välitöntä mahdollisuutta kustannustensa laskemiseen kuin sammuttaa ahkerammin sähkövaloja ja pitää televisionsa pidempään suljettuna. Hinnannousu luo kuitenkin kannustimen heti seuraavalla hankintakierroksella tutkia tarkemmin, löytyykö markkinoilta vähemmän energiaa käyttäviä laitteita. Pidemmällä aikavälillä vielä oleellisempaa on, että se synnyttää laitteiden valmistajille kannustimen kehittää aikaisempaa vähemmän sähköä kuluttavia laitteita.

Vaikka sähkö- ja lämmityskulut ovat sitä suurempia mitä leveämmin kuluttajat asuvat, niin tietenkin nämä hinnannousut koettelevat suhteellisesti enemmän pienituloisia kuluttajia. Ympäristö- tai kuluttajaverot ovat melkein aina tällä tavoin regressiivisiä veroja. Populistit käyttävät tätä kiihottamaan mieliä vihreää siirtymää vastaan.

Kielteiset tulonjakovaikutukset voidaan ja tulee kuitenkin korjata vastaavansuuruisilla tulonsiirroilla ja progressiivisen verotuksen korjauksilla. Ikävä kyllä tämä jälkimmäinen mahdollisuus on jäänyt käyttämättä ja omalla tulotasollani olevien ja sitä enemmän ansaitsevien ihmisten tulojen ja varallisuuden verotusta on päinvastoin jatkuvasti kevennetty.

Helsingin rakentaminen tarjoaa myös esimerkkejä ekologisen, sosiaalisen ja taloudellisen kestävyyden suhteesta. Kun kaupunki ahneudessaan luovuttaa keskeisiä rakennuspaikkoja kiinteistösijoittajille ei ole kyse vain kaupunkikuvan estetiikasta tai luontoarvojen tuhoamisesta, vaan myös siitä, sääteleekö rakentamista rakennusliikkeiden ja sijoittajien voitonhimo vai kansanvaltaisesti määritelty asukkaiden yhteinen tahto. Kaavoitus- ja kiinteistoimi luo rakennusoikeudella rahan arvoista tavaraa tyhjästä ja siten luotu arvonnousu kuuluu kaupungille ja sen asukkaille, ei yksityisille rahastajille. Tämä rakentamisen suuntaus kasvattaa myös eriarvoisuutta, jonka vähentäminen tulee olla kaupunkipolitiikan keskiössä.

Lauri Hokkanen, Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö, 498 s., Docendo Latvia 2021

Taistolaiset ja ihmisteurastamo

Antitaistolaisia pamfletteja ja joidenkin liikkeessä mukana olleiden tilityksiä on vuosien varrella ilmestynyt jo useitakin. Tilitykset ovat olleet vältteleviä ja vajavaisia ja siksi taistolaisajan ja -liikkeen perinpohjaista ja analyyttistä historiantutkimusta on odotettu jo pitkään. Taistolaisten varjopuolueorganisaatiossa toimineen ja nuorisojärjestöjen holhoamisesta vastanneen Lauri Hokkasen tuhatsivuisesta alkuperäiskäsikirjoituksesta liki viiteen sataan sivuun editoitu teos on tärkeä ja arvokas lisä tähänastiseen tarjontaan, mutta ei tätä tutkimuksen puutetta vielä poista.

On tietysti heti todettava, ettei historiankirjoitus voi koskaan täydellistä tai lopullista kertomusta tarjota, mutta siihen tulee silti pyrkiä. Lauri Hokkanen on tähän haasteeseen tarttunut. Lopputuloksena on Neuvostoliiton – Hokkasen sanoin ”ihmisteurastamon” ja ”murhavaltion” – kattava historia, jossa suomalaisten kommunistien, tai ainakin taistolaisten, roolina on ollut toimia Neuvostoliiton ohjaamana ja rahoittamana suomalaisen politiikan Moskovan äänenä.

Kirjan yli kymmensivuinen lähdeluettelo on imponoiva. Kirja on pakattu täyteen tietoja ja usein selvinä sitaatteina, mutta valitettavasti kokonaan ilman niiden alkuperän kertovia lähdeviitteitä. En epäile tekijää lähteittensä väärinkäytöstä, mutta lukijoita olisi suunnattomasti palvellut, jos olisi ollut saman tien mahdollisuus tarkistaa ja lähdekriittisesti arvioida monen minullekin uuden tiedon lähde. Lähdeviittausten poisjääntiä ei voi perustella sillä, että kyseessä olisi muistelma tai henkilökohtainen mielipidekirja, vaan Hokkanen itsekin käsittelee teostaan tutkimuksena.

Itse asiassa Hokkasen henkilökohtainen historia ja omakohtaisen kokemuksen kerronta jää kirjassa täysin sivuosaan. Kuten teoksen Helsingin Sanomissa arvioinut Veli-Pekka Leppänen kirjoittaa:
”Karkeistaen: nuorison vaarallinenkaan toilailu ei vaatisi selityksekseen 1900-luvun koko poliittista historiaa. Sivuilla riittää sivistäviä historianvaroituksia, mutta myöhemmin luettuun pohjaavina ne eivät valaise teini-ikäisten laurihokkasten ajatuskulkuja. Itseymmärrystä ne ehkä lisäävät – jälkikäteen.”

Hokkasen kirjassa on vahva henkilökohtaisen puhdistautumisriitin maku, mikä ei kuitenkaan perustele tekijän mitätöimistä Tiedonantajan tavoin politiikassa epäonnistuneen ihmisen katkerana tilityksenä. Se että Hokkasen tapa yleistää omat kokemuksensa, tekonsa ja asenteensa kaikkia ”meikäläisiä” koskevaksi ei hänen tilityksensä arvoa ja aitoutta vähennä, mutta kaikkien nuortaistolaisten niputtaminen samaan muottiin ei välttämättä anna täydellistä kuvaa liikkeen luonteesta.

Se mitä Hokkanen kertoo siitä, miten SKP alkoi irtaantua yksisilmäisestä neuvostouskollisuudesta Hruštševin ns. salaisen puoluekokouspuheen jälkeen vuonna 1956 on mielenkiintoista ja vieläkin aika vähän käsiteltyä historiaa. Mauri Ryömä, Jarno Pennanen ja Raoul Palmgren ja laajemmin kiilalaiset kulttuurityöntekijät olivat tässä keskeisessä asemassa.

Yksi Hokkasen haastattelemista on Ilkka-Christian Björklund, joka 70-luvulla valittiin eduskuntaan SKDL:n aleniuslaisten sosialistien edustajana. Hän kertoo saaneensa neuvostovastaisen rokotteen kontakteistaan näihin Pennasen perustaman Tilanne-lehden ympärillä pyörineisiin toisinajattelijoihin kuten tuttava- ja etäiseen sukupiiriinsäkin kuuluneiden Elvi ja Aira Sinervon lasten kautta.

Myös minä pääsin samoissa piireissä liikkuneena tämän rokotesuojan piiriin. En koskaan vieraillut SKDL:ssä, mutta taistolaisuudella oli hetken aikaa etäispesäkkeitä SDP:ssä, jossa jouduin tiukkaan linjanvetotaistoon Juhani Pitkäsen sittemmin SKP:stä kotinsa löytäneen pienen ryhmäkunnan kanssa. Aktiivisuuteni sitoutumattomassa sadankomitealaisessa rauhanliikkeessä ja sen Ydin-lehden päätoimittajana toimiminen johti siihen, että sain myös osani neuvostovastaisuuden leimasta.

Hokkasen kirjassa korostuu myös Tshekkoslovakian miehityksen käänteentekevä merkitys elokuussa 1968 taistolaisuuden määrittäjänä. Maolaisuuden kanssa flirttailleet Hokkanen ja Jaakko Laakso olivat tuomitsemassa miehitystä, mutta käänsivät pian kelkkansa ja nostivat neuvostomiehityksen oikeutuksen tunnustamisen välttämättömäksi (vaikka ei vielä riittäväksi) ehdoksi luokkakantaisten joukkoon hyväksymiselle.

Toukokuu 2021

Punamulta ja vihervasemmisto

Hallituksen kehysriihen jatkuessa monet keskustalaiset valittivat sitä, että punamulta on kuollut ja korvattu punavihreydellä. Otetaan historia tähän tarkasteluun mukaan.

Punamulta-nimitys tuli käyttöön kun maalaisliitto ja sosialidemokraatit muodostivat ensimmäisen yhteisen hallituksensa vuonna 1937. Se jäi myös nimityksenä sille yhteistyölle joka sotien jälkeen aina 90-luvulle saakka muodosti yleisimmän hallitusyhteistyön pohjan.

Tätä 30-luvulla syntynyttä suhdetta voi kutsua työväestön ja talonpoikien intressipohjaiseksi liitoksi. Suomi ei ollut ainoa maa, jossa tällainen syntyi. Sama yhteistyökuvio toteutui muissakin pohjoismaissa ja vaikka sosialidemokraatit mielellään eivätkä ihan aiheetta ottavat kunnian pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin saavutuksista, on niihin tarvittu myös talonpoikaispuolueiden ja sosiaaliliberaalien tukea. Yhteistyö oli myös vankka varustus niin oikealta kuin vasemmalta uhkaavien diktatuurien torjumiseksi.

Nykyinen keskusta ja SDP eivät ole enää puhtaita talonpoikais- tai työväenpuolueita, eikä niiden yhteenlaskettu kannatus liioin enää riitä enemmistöön.

Kuitenkin viittä nykyistä hallituspuoluetta yhdistävät keskeiset arvot vapaudesta, tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta ja kohtuullisuudesta. Ne ovat demokratian ja oikeusvaltion tukijoita ja torjuvat rasismin ja kaikenlaisen ihmisoikeuksia loukkaavan syrjinnän. Ne haluavat edistää talouskasvua, joka tapahtuu ekologisesti ja sosiaalisesti kestävän kehityksen ehdoin. Ne saavat enimmän kannatuksensa omalla työllään palkansaajina tai yrittäjinä itsensä elättäviltä ihmisiltä ja ne haluavat torjua eriarvoisuuden kasvun ja luottavat sopimusyhteiskunnan vahvuuteen.

Tässä suhteessa ne eroavat erityisen selvästi suurimmasta oppositiopuolueesta ja toisesta suuresta oppositiopuolueesta, joka on jakaantunut perussuomalaisten myötäilijöihin ja liberaalien arvojen kannattajiin.

Kaikissa hallituspuolueissa on tietysti erilaisia painotuksia. Kehysriihi jätti monenlaisia tarpeita arvioida tilannetta, mutta SDP:ssä haluamme kuitenkin pitää mölyt mahassa ja iloita kehysratkaisuista, vaikka ne eivät tietenkään meidän sen enempää kuin yhdenkään muun hallituspuolueen tavoitteita sellaisenaan vastaa.

Keskustan oireilu jatkuu. Media tarjoaa sille julkisuutta omia toiveitaan edistääkseen. Sisäinen keskustelu on kaikissa demokraattisissa puolueissa tarpeen, mutta julkisuus ei sitä välttämättä edistä. Jos keskustelua halutaan käydä laajemmin niin luontevaa olisi, että hallituspuolueet eduskunnassa ja muualla voisivat sitä yhdessä käydä.

Minua ainakin kiinnostaisi selvittää, mikä on keskustan suhde vihreyteen. Aikanaan ”isona vihreänä” markkinoitu Seppo Kääriäinenkin on huolissaan siitä, miten ”punavihreä rintama on asettanut keskustan uuden eteen”. Eikö tänäkin vuonna vihreää vappua mainostanut keskusta päinvastoin kuuluisi luontevasti tähän rintamaan? Vai onko sittenkin kyse puna-allergiasta? Elämä näiden viiden puolueen muodostamassa hallituksessa ei ole aina helppoa, mutta minun mielikuvitukseni ja kokemukseni ei nosta esiin yhtään enemmistökoalitiota, jossa se voisi olla helpompaa tai tuloksekkaampaa – ainakaan jos edelleen jaamme yllämainitut arvot!

Hyvää Vappua!