Avoin ja konstailematon korkkiruuvi

Keskustan pitkäaikainen vaikuttaja puoluesihteerinä, kansanedustajana, ministerinä ja puolueen varapuheenjohtajana jäi vapaaehtoisesti pois eduskunnasta viime vaaleissa. Kirjassaan kertomansa mukaan politiikasta poisjättäytyminen onnistui vasta kahdeksannella kerralla. Sama ajatus oli ensimmäisen kerran käynyt hänen mielessään jo vuonna 1974, jolloin hän oli toiminut neljä vuotta keskustan puoluetoimistossa tutkimussihteerinä.

Olen 1.2. 1993 tehnyt päiväkirjamerkinnän lounastamisesta Kääriäisen kanssa, jossa totesin: ”Kääriäinen on tietenkin umpikiero kepulainen, varsinainen korkkiruuvi, mutta on sitä sillä tavoin avoimella ja konstailemattomalla tavalla, että minulla ei koskaan ole ollut ongelmia keskustella hänen kanssaan verrattain avoimesti”. Tämä pitää edelleen paikkansa ja hän on niitä kansanedustajia, joiden poisjääntiä eduskunnasta jään harmittelemaan, sillä hänen panoksensa erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan muotoilemisessa on ollut hyvin keskeinen ja rakentava, kuten yhteistyöstämme useiden alan selontekojen valmistelussa tiedän.

Mielenkiintoista on, että Kääriäinen kirjansa lopussa kirjoittaa, että ainoa asia jonka vuoksi hän on kokenut vetäytymisensä jälkeisiä vierotusoireita koskee juuri ulko-, turvallisuus- ja puolustuspoliittisten keskustelujen poisjääntiä. Onneksi ei siksi, että hän olisi huolissaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme pitkän linjan jatkuvuudesta.

Jonkinlaiseksi politiikan testamentiksi kai tarkoitetun kirjan perussävy on kaikkiaan rauhallinen, yhteistyöhakuinen ja tarkkaileva. Samalla se myös väistelee ja vähättelee hänen omaa osuuttaan erilaisissa tilanteissa ja ratkaisuissa valitun tyylilajin mukaisesti. Siten se korostaa keskustan asemaa hallitusten muodostamisen kannalta ratkaisevana puolueena, joka voi olla kaikkien muiden puolueiden kanssa tilanteen ja vaalituloksen mukaan yhteistyössä. Näin Kääriäisen mukaan kaikki muutkin puolueet, mitä hän pitää hyvänä asiana. Sitä täyttävätkö kaikki nykyiset eduskuntapuolueet yhteistyökelpoisuuden kriteerit ei Kääriäinen kirjassaan kyseenalaista.

Kääriäinen kirjoittaa laveasti keskustan yleisistä yhteiskuntapoliittisista tavoitteista ja toteaa miten pettymys niiden toteuttamisen suhteen oli keskeinen syy keskustan rökäletappioon viime vaaleissa. Sipilän hallitus kuitenkin Kääriäisen mielestä onnistui talouspolitiikassa, mutta kompuroi sitäkin surkeammin sote-uudistuksen kanssa. Muutoin konkretia sen suhteen, mitä olisi pitänyt ja voinut tehdä toisin ja miten hänen Suomen ideaksi nostamansa ”osallisuus ja tasa-arvo” politiikan sisältöratkaisujen osalta tarkoittaa, jää uupumaan.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan ohella innostunein osa Kääriäisen kirjassa käsittelee aluepolitiikkaa. Kysymykseensä miksi meillä on käynyt mahdottomaksi tasoittaa alueellisia kehityseroja hän ei kuitenkaan vastaa, saatikka esitä konkreettisia keinoja siihen miten se tehtäisiin. Politiikan neuvot jäävät ”näpertelypolitiikalla saavutetaan näpertelytuloksia” tasoisiksi.

Kun Kääriäinen katsoo poliitikkojen jakaantuvan neljää tyyppiin: maakunta-asioihin keskittyviin asiainhoitajiin, edellisiä laaja-alaisempiin yhteistyöpoliitikkoihin, maailmanparantajiin ja narsistisiin ”minä-minä-minä” –poliitikkoihin, ei liene epäselvää mihin ryhmään hän itsensä lukee. Onhan poliitikon työn tavoitteena oltava ”yhteinen hyvä, oman maakunnan ja Suomen paras Eurooppaa ja ihmiskuntaa unohtamatta”.

Lokakuu 2019

Mieliala tutkimuksen ja vaikuttamisen kohteena

Kirjakaupoissa on yleensä yksi osasto varattu sotakirjallisuudelle. Vie aikansa ennen kuin nykyisin käynnissä olevat sodat päätyvät tutkimuskriteerit täyttävään kirjallisuuteen erotuksena pikaraporteista ja pamfleteista, mutta vanhoja jo käytyjä sotia käydään kirjallisuudessa jatkuvasti uudelleen.

Valtaosa sotahistoriasta on perinteisesti täynnä taistelukertomuksia, sotapäälliköiden kuvauksia ja sankaritarinoita. Vähän laajemmin on sotia pyritty taustoittamaan ja analysoimaan poliittisen historian tutkimuksissa, joissa niissäkin korostuu valtiomiesten tai roistojen osuus. On kestänyt pitkään ennenkuin tavallisten ihmisten kokemuksiin ja kertomuksiin on kiinnitetty huomiota, mutta silloinkin sitä on hallinnut rintamasotilaiden näkökulma, jonka Väinö Linnan Tuntematon sotilas vuonna 1954 kattoi suomalaisten eteen. Ehkä se osaltaan antoi sysäyksen perustaa 1957 lähes kolmekymmentä vuotta ilmestynyt Kansa taisteli, miehet kertovat-lehti.

Miesten rinnalle pääsivät vähitellen myös heidän kanssaan rintamakokemuksia jakaneet lotat. Miehisyys ja sotatoimikeskeisyys on hallinnut myös perinteistä sotahistorian tutkimusta. Sitä kritikoitiin siitä, miten se oli ollut lähinnä sodan tapahtumatason kuvausta johtajien näkökulmasta tavoitteena ”opettaa tuleville sotilaille, kuinka tapella paremmin”.

Siviilit olivat pitkään sivuosassa, mutta vähitellen hekin ovat päässeet kertomaan omaa sotahistoriaansa, joka on tullut myös tutkimuksen kohteeksi. Suomessa yksi syy siviilikokemusten kuvauksen vähäisyyteen on osaltaan ollut se, miten vähän siviiliväestöä viime sodissa kuoli sotatoimissa. Noin 2000 siviiliuhria on ällistyttävän pieni luku siihen verrattuna, mitä siviilit kaikissa muissa sotaa käyneissä maissa joutuivat kokemaan, kun Suomi säästyi miehitykseltä ja suurelta osin siviileihin kohdistetuilta sotarikoksilta.

Anna Kortelaisen ja neljän muun kirjoittajan vasta ilmestynyt Mieliala-teos ja siihen liittyvä Helsingin kaupunginmuseossa avattu saman niminen näyttely on tätä taustaa vasten erinomainen uusi avaus sotiemme historiankirjoitukseen.

Tekijät ovat huolellisesti dokumentoineet lähdeaineistonsa. Enimmäkseen tiedot löytyvät jo pitkään avoimina olleista, mutta vähän käytetyistä lähteistä. Kokonaan uutta on se, miten perusteellisesti Anna Kortelainen on voinut käyttää kansallisarkiston kokoelmissa säilytettyä valtiollisen mielialatiedustelun – Suomen Aseveljien Työjärjestön (vastustajien ”satiaisiksi” nimittämän) ja sen seuraajan Vapaus-Isänmaa-Aseveljeys (VIA) organisaation massiivista aineistoa, johon enimmillään 18 000 mielialatarkkailijan raportit on koottu.

Kortelainen kirjoittaa, miten ”Teoksen kirjoittajia … yhdistää kiinnostus sota-ajan mielenmaisemiin ja ilmiöihin, joiden avulla voi ymmärtää poikkeusaikoja. Talvi- ja jatkosota ja niiden välille jännittynyt välirauhanaika herättivät kokijoissaan reaktioita, jotka varmasti yllättivät heidät itsensäkin. Pääkaupungissa kukaan ei ollut sivullinen, sillä mielialatiedustelun näkökulmasta jokaisen asukkaan optimistinen tai pessimistinen mieliala vaikutti kokonaisuuteen ja sodan tulokseen.”.

Mielialatarkkailussa ei kyse ollut mielipidetiedustelusta. Tarkkailijoilla oli omat poliittisen johdon asettamat tehtävät ja tavoitteet ja sen tarkoituksena oli yhtä paljon ohjata ja vaikuttaa joskus myös hyvin kyseenalaisin keinoin mielialaan kuin tarkkailla sitä. Kun olen itsekin harjoittanut mm. välirauhan aikaan kohdistuvaa historiankirjoitusta, on edelleen mielenkiintoinen ja avoin kysymys se, oliko vuoden 1945 vaaleissa ilmennyt vasemmiston kannatuksen tasainen jakaantuminen sosialidemokraattien ja kansandemokraattien kesken olemassa jo välirauhan aikana, vaikka se tulevien kansandemokraattien osalta rajuin keinoin tukahdutettiinkin. Jatkosodan alkumenestys varmaan nosti sotapolitiikan suosiota, mutta se alkoi Stalingradin jälkeen jälleen ehtyä.

Lokakuu 2019

Jääkäreitä, aktivisteja ja sosialidemokraatteja

Suomalaisen kirjallisuuden Seura julkaisi viime vuonna Ukrainan lähetystön aloitteesta Herman Gummeruksen alun perin vuonna 1931 ilmestyneen pienen kirjan Ukrainan murrosajoilta. Se kertoo Gummeruksen kokemuksista Kiovassa, jossa hän ehti toimia puoli vuotta Suomen diplomaattiedustajana Ukrainan ensimmäisenä lyhyeen päättyneenä itsenäisyyskautena. Sekin oli hyödyllistä historiallista taustoitusta nyky-Ukrainan tilanteesta kiinnostuneille.

Paljon mielenkiintoisempi, laajempi ja perusteellisempi teos on kuitenkin Gummeruksen vuonna 1927 julkaistut tekijän muistelmat maailmansodan vuosilta. Gummerus toimi silloin aktivistien edustajana Tukholmassa ja säännöllisenä vierailijana Berliinissä, jossa hän osaltaan vaikutti Saksan päätökseen vastaanottaa sittemmin Jääkäripataljoonaksi kasvanut suomalaisnuorten joukko sotilaalliseen koulutukseen Lockstedtin leirillä.

Aktivisteja yhdisti sekä valmius turvautua aseisiin ja aiemmin myös terroritekoihin että Suomen täydellinen itsenäisyys Venäjän alaisuudesta toimintansa päämääränä, siinä missä vanhasuomalaiset ja passiivisen vastarinnan kannattajat tyytyivät autonomian palauttamiseen ja laajentamiseen. Aktivistienkin keskuudessa oli näkemyseroja ja vastakkaisuuksia, niin ”vanhojen” aktivistien kuin jääkäriliikkeen käynnistäneiden ”nuorten”, niin maanpaossa toimineiden kuin maanalaista työtä Suomessa tehneiden, ja Saksaan varauksetta nojanneiden ja siihen kriittisemmin suhtautuneiden välillä, kuten Gummeruksen kerronnasta ilmenee.

Saksalla oli oma agendansa ja suomalaisilla aktivisteilla omansa. Pääsääntöisesti ne kävivät yhteen ja erot ovat tulleet paremmin esiin vasta myöhemmän historiantutkimuksen kautta. Siten Gummerus ei vielä tiennyt esimerkiksi Saksan ja bolsevikkien yhteistyöstä juuri mitään, eivätkä Saksan aikeet Suomen suhteen olleet nekään vain altruistisia. Keisarillisen Saksan romahtaminen marraskuussa 1918 säästi Suomen kokemasta mihin valkoisten solmima vasallisuhde Saksaan pahimmillaan olisi voinut johtaa.

Sosialidemokraattien ja aktivistien suhdetta käsittelevä osuus on Gummeruksen kerronnassa mielenkiintoisin. Se on täysin vapaa sisällissodan jälkeisestä sosialidemokratian jälkikäteisdemonisoimisesta. K.H. Wiikin ja Yrjö Mäkelinin osuus yhteyksien hoidossa on tunnettu, samoin se miten Oskari Tokoi ensimmäisenä poliitikkona Suomessa toi avoimesti esiin täyden itsenäisyyden tavoitteen. Tätä ennakoivasti Gummerus kertoo jo kesällä 1916 iloinneensa sosialidemokraattien vaalivoitosta eduskuntavaaleissa, huolimatta epäilevästä suhtautumisestaan sosialistien yhteiskuntapoliittiseen ohjelmaan. Aktivistien ja sosialistien liittosuhde oli vahvimmillaan vielä kesällä 1917.

Kirjan viimeisellä sivulla Gummerus kirjoittaa: ”Olimme viimeiseen asti halunneet nähdä sosialidemokraattien johtajat ja heitä seuranneet työläisjoukot ystävinä ja liittolaisinamme, huolimatta keskivertoporvareiden meihin sen johdosta kohdistamista moitteista. … Emme unohtaneet, että sosialidemokraatit olivat voimakkaimmin puhuneet itsenäisyysvaatimuksesta maaliskuun vallankumousta seuranneina kuukausina, ja että itsenäisyysliike saa kiittää suurelta osin heitä kokemastaan vahvasta noususta”.

Lokakuu 2019