Yhteistä muutaman kuukauden erolla itsenäisyytensä julistaneille Suomelle ja Virolle on, että molempien itsenäistyminen kävi mahdolliseksi maailmansodan käänteiden ja Venäjän vallankumouksen seurauksena.

Suomalaiset olivat tsaarin alaisuudessa voineet ylläpitää ja kehittää laajaa itsehallintoa oman kansallisen hallituksen, oman rahayksikön ja omien postimerkkien sekä vuoden 1906 jälkeen senaikuisen maailman moderneimman ja demokraattisimman kansanedustuslaitoksen varassa. Itse asiassa suomalaiset olivat tsaarin lojaaleimpia alamaisia – ja saaneet paljolti juuri sen vuoksi mahdollisuuden oman itsehallintonsa kehittämiseen.

Vasta 1890-luvulla, kun panslavistien venäläistämisohjelma ulottui Suomeen, syntyi avointa Venäjän hallituksen arvostelua ja vastustusta, mutta se ei ennen vuotta 1917 vaatinut enempää kuin maan täyden autonomian palauttamista. Pinnan alla muhi kuitenkin myös radikaalimpia kansalliseen kysymykseen liittyviä näkemyksiä.

Maailmansodan sytyttyä perustuslailliset aktivistit hakivat yhteyksiä keisarilliseen Saksaan ja käynnistivät jääkäriliikkeenä tunnetun maanalaisen toimintansa. Maaliskuun 1917 vallankumous Venäjällä avasi taas mahdollisuudet avoimelle poliittiselle toiminnalle ja eduskunnan kokoontumiselle. Kaikki autonomiaa loukanneet määräykset kumottiin ja sosialidemokraatit muodostivat yhdessä porvarillisten puolueiden kanssa uuden senaatin Oskari Tokoin johdolla.

Itsenäisyysajatus kypsyi Suomessa sekä oikealla että vasemmalla. Pian bolševikkien kaapattua vallan Svinhufvudin senaatti antoi eduskunnalle itsenäisyysjulistuksen, jonka eduskunta hyväksyi 6.12.1917. Ensimmäisenä Suomen itsenäisyyden tunnusti Leninin johtama Venäjän hallitus vuoden 1917 viimeisenä päivänä. Viikkoa myöhemmin Ranska, Ruotsi ja Saksa tekivät samoin.

Tämä oli helpoin osa itsenäistymisprosessissa. Vain vuotta aikaisemmin kukaan ei ollut avoimesti puhunut Suomen itsenäisyydestä, ja harva oli siitä salassakaan uneksinut. Mutta nopeat muutokset ja imperiumin luisuminen anarkiaan tekivät Venäjä-yhteyden säilyttämisestä täyden autonomian oloissakin aikaisempaa riskialttiimman ja vähemmän houkuttelevan vaihtoehdon ja avasi mahdollisuuden itsenäisyyden julistamiselle.

Suomen ja Viron vertailussa näyttää meidän itsenäisyytemme enemmän ennalta määräytyneeltä ja olosuhteet, joissa Suomi ratkaisujaan ja valintojaan joutui tekemään, selkeämmiltä. Viron itsenäistymisen tie oli monipolvisempi.

Suuren Pohjan sodan jälkeen Venäjään liitetyn Viron asema ei ollut yhtä onnekas kun autonomisena suurruhtinaskuntana v. 1809 Venäjään liitetyn Suomen. Se rajoitettu itsehallinto, joka Baltian maille myönnettiin, ei koskenut virolaisia vaan saksalaista Baltian aatelia, jonka privilegiot tsaarinvaltakin tunnusti.

Se ei kuitenkaan estänyt Viron kansallistunteen nousua. 1800-luvun Viron kansallisessa herätyksessä oli monia toimijoita. Yksi keskeisimpiä oli Postimees-lehden päätoimittaja Jaan Tõnisson, joka tavalla tai toisella oli mukana melkein kaikissa niissä kansalaisyhteiskunnan sivistyksellisissä, taloudellisissa, sosiaalisissa ja poliittisissa liikkeissä jotka 1800-luvun lopulla ja viime vuosisadan alussa loivat pohjaa Viron kansalliselle heräämiselle.

Tsaarinvallan kukistuminen toi myös Virolle autonomian ja ensimmäisen kansallisen parlamentin, kesäkuussa 1917 valitut maapäivät, mutta lokakuun vallankumouksen jälkeen bolševikit ottivat vallan myös Virossa. Leninin hallitus oli aloittanut rauhanneuvottelut Saksan kanssa Brest-Litovskissa, mutta kun ne katkesivat etenivät saksalaiset nopeasti myös Viroon ja Tallinnaan, josta bolševikit karkotettiin. Bolševikkien vetäytymisen ja saksalaisten saapumisen väliin jäi lyhyt muutaman päivän aukko, jolloin Viron väliaikainen hallitus Konstantin Pätsin johdolla julisti maan itsenäiseksi helmikuun 24. päivänä.

Saksa, jonka vaikutuspiiriin Neuvosto-Venäjä joutui Brest-Litovskin rauhassa  luovuttamaan Baltian maat, ei niiden itsenäisyyttä suvainnut, ja se vangitsi mm. Pätsin, ja vasta Saksan romahdus marraskuussa 1918 pakotti sen vetäytymään. Tätä seurasi tasavallan julistaneen hallituksen ja Neuvosto-Venäjän välillä Viron vapaussota, jolla oli myös vahvasti sisällissodan luonne – bolševikit olivat marraskuussa 1917 toimeenpannuissa perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaaleissa saaneet yli 40 prosenttia Virossa annetuista äänistä – ja se ratkesi vasta suomalaisten vapaaehtoisjoukkojen ja brittien laivaston tuella vuoden 1919 aikana hallituksen joukkojen voittoon. Aselepo solmittiin Viron ja Venäjän välillä vuoden 1919 lopulla ja rauhansopimus helmikuussa 1920.

Historian ironiaan kuuluu  sekin, että tähän jaksoon mahtuu myös lyhyt ns. landeswehrin sota kesällä 1919, jossa virolaiset löivät valkoisen Suomen sankarin, kenraali Rüdiger von der Goltzin johtamat saksalaiset vapaajoukot.

Vaikka Suomi säästyi maailmansodan ulottumiselta sen maaperälle, ei meidänkään itsenäisyytemme alku ollut helppoa. Tammikuussa 1918 puhjennut sisällissota vaati lähes 40 000 uhria, joista enin osa kuoli summittaisissa teloituksissa ja vankileireillä.

Suomessa sisällissodan jälkeen kyettiin silti suuntautumaan vaivalloisen ja aikaa vaatineen uuden sisäisen eheyden rakentamisen tielle. Demokratiaa puolustettiin ja fasistisen Lapuanliikkeen kumousyritykset torjuttiin 30-luvun alussa ja vuonna 1937 aloitettiin punamultayhteistyön kausi.

Ulkopolitiikassaan Suomi oli Saksan vasallisuhteesta vapauduttuaan v 1918 ja reunavaltiopolitiikan kariuduttua 30-luvun alussa omaksunut puolueettomuuteen perustuvan pohjoismaisen suuntauksen.

Suomen ja Viron suhteiden julkisivua sävytti heimoromantiikka ja Suomen Siltaa hehkuttanut retoriikka. Sen yhtenä näkyvänä edustajana oli runoilija Eino Leino, joka Viro-innostuksessaan eleenomaisesti ilmoitti vuonna 1921 hakevansa Viron kansalaisuutta. Todellisuus Viron ja Suomen suhteissa oli kuitenkin karumpaa.

Etenkin Viron puolella ja myös Tõnissonin jossain vaiheessa kannattama valtioliitto-ajatus ei koskaan edennyt muutamaa juhlapuhetta pidemmälle. Yksi erottava taustatekijä oli maiden eliitin erilainen suhde Saksaan ja saksalaisiin, kieltolain aikana suhteita rasitti virolaisille tuottoisa pirtun salakauppa ja se seikka, että reaalipoliitikoilla Suomessa oli myös omat epäilynsä Viron ja Baltian maiden itsenäisyyden kestävyydestä.

Viron sisäinen kehitys ei ollut yhtä tasaista kuin Suomessa. Virossakin torjuttiin Vapsien edustaman äärioikeistolaisen fasismin valtaannousu, mutta sen hintana oli Konstantin Pätsin oman autoritaarisen, parlamentaarisen demokratian syrjäyttäneen valtajärjestelmän pystyttäminen.

Pätsin suhteet Neuvostoliittoon olivat päällisin puolin ongelmattomia. Neuvostoliitto huolestui vapsien vahvistumisesta ja piti Pätsin vallankaappausta 1934 tervetulleena. Mutta Viron neuvostosuhteet eivät riippuneet vain Pätsistä tai Virosta itsestään.

Myös Tõnisson antoi alussa tukensa Pätsin kaappaukselle, mutta ei sitä seuranneelle uudelle autoritaariselle hallinnolle, jota vastustavan demokraattisen opposition johtajaksi hän ryhtyi.

Tõnisson ymmärsi Viron aseman ja kohtalon määräytyvän Saksan ja Neuvosto-Venäjän voimakentässä. Saksan voimistuminen oli hänestä suurin uhka. Reunavaltiopolitiikka ei häntä houkutellut, hän preferoi lähentymistä Suomeen ja Skandinavian maihin ja hän näki suurvaltasuhteiden kärjistymisen ja suhteiden uudelleenjärjestelyn uhkaavan myös Viroa. Hän oli pettynyt myös Englantiin, jonka koki myötäilevän Hitlerin itäistä lebensraum-ohjelmaa.

Yhteistyötä Suomen kanssa toivoivat Virossa kaikki. Meillä eivät edes kaikki heimoveljeysretoriikkaa viljelleet halunneet liittää Suomen kohtaloa liian sitovasti Viroon. Samanaikaisesti kun Viro lähestyi Saksaa, tehtiin Suomessa tärkeä valinta pohjoismaisen suuntauksen puolesta.

Suomen johtajat luottivat Kansainliiton periaatteisiin ja suhtautuivat hyvin epäluuloisesti Neuvostoliiton pyrkimyksiin neuvotteluteitse ratkaista omat turvallisuusetunsa. Tämä näkyi v. 1938 ns. Jartsev-neuvottelujen aikana ja syksyllä 1939 neuvottelukutsun tullessa Moskovaan.

Virossa Ruotsiin lähentymistä halusi myös Tõnisson, mutta Ruotsi vieroksui Viron ja Baltian maiden autoritaarisia hallituksia. Tämä alkoi vaikuttaa myös Suomen ja Viron suhteisiin.

Suomen poliittinen ja sotilaallinen yhteistyö Viron kanssa kuitenkin jatkui. Se konkretisoitui 30-luvun lopulla merisotilaallisessa yhteistyössä, jossa keskeisenä asiana oli Neuvostoliiton laivaston Suomenlahden pohjukkaan sulkevan sulun toteuttaminen rannikkotykistön ja sukellusveneiden yhteistyönä. Mitään julkisia tai salaisiakaan sopimuksia asiasta ei kuitenkaan tehty.

Viimeistään Tšekkoslovakian jaon jälkeen oli kaikille ilmeistä, että Hitler jatkaisi valloituspolitiikkaansa senkin jälkeen, kun oli liittänyt jollain tavoin saksalaiskansalliset alueet itseensä. Siten Englanti ja Ranska antoivat yhdessä takuut Saksan painostamalle Puolalle.

Stalin oli tätä ennen pyrkinyt rakentamaan yhteistyötä Saksaa ja fasismia vastustavien voimien kanssa osallistumalla Kansainliiton toimintaan, esiintymällä yhdessä Englannin ja Ranskan kanssa kollektiivisen turvallisuuden vahvistamisen puolesta ja tukemalla kansanrintamayhteistyötä.

Kremlissä nähtiin, ettei sotaa Saksan kanssa voitu välttää. Sitä tuli kuitenkin lykätä ja sinä aikana eri tavoin vahvistaa Neuvostoliiton puolustusta, myös työntämällä puolustusasemat mahdollisimman eteen. Suomi ja Baltian maat saivat Neuvostoliiton turvallisuuspolitiikan uudesta suuntautumisesta useita varoituksia neuvostodiplomaateilta.

Saksan uhan vuoksi Neuvostoliitto pyrki varmistamaan turvallisuuttaan länsinaapurien suunnalla varmistaakseen, että ne eivät olleet käytettävissä Saksan sotaisten suunnitelmien toimeenpanossa. Moskovan tarjoama apu Saksan uhan torjumiseksi ei saanut vastakaikua pienissä naapurimaissa. Vaikka Saksan uhka olisi tunnistettukin, monet pelkäsivät vielä enemmän puna-armeijan apuun turvautumista tämän torjumiseksi.

Myöskään Tõnisson ei halunnut valita Saksan ja Neuvostoliiton välillä, mutta näki Saksan uhan suurempana. Riigikogun ulkoasiain valiokunnassa v. 1939 hän vertasi Saksan tai Venäjän varaan joutumista suorasukaisesti: ”Jos Saksa tulee, vie se meiltä paljon enemmän kuin Venäjä. Saksa hävittää kansamme viimeistä myöten. Meidät tuhotaan niin taloudellisesti kuin kansallisesti”.

Virossa Tõnisson oli harvoja, jotka avoimesti toivoivat Neuvostoliiton, Englannin ja Ranskan kolmikantaneuvottelujen onnistumista ja halusivat Viron liittyvän näin syntyvään blokkiin. Tõnisson halusi myös omalla yksityisdiplomatialla pysäyttää katastrofaalisen kehityksen.

Tõnissonin mielestä Viron oli oma-aloitteisesti haettava tukea, mieluiten Englannista mutta realistisemmin Neuvostoliitolta. Tämä vakaumus sai hänet etsimään kanavaa, jota kautta voisi saada yhteyden Neuvostoliiton johtoon. Tie kulki silloin Helsingin ja Hella Wuolijoen kautta.

Wuolijoki raportoi Moskovaan Tõnissonin näkemyksistä. Raportin mukaan Tõnisson on päättänyt tutkia mahdollisuuksia Neuvostoliiton avun ja suojeluksen saamiseen Saksan aggressiota vastaan. Tõnisson myös esitti, että Viro voisi vuokrata Suomenlahden suulla sijaitsevan Vilsandin saaren Neuvostoliitolle. Näin Tõnisson esitti Kremlille juuri sellaista yhteistyötä, jota Moskova ns. Jartsev keskusteluissa turhaan haki Suomen kanssa

Moskovassa Tõnissonin suhtauduttiin skeptisesti ja pidättäydyttiin vanhaan näkemykseen Tõnissonista Neuvostoliittoon aina vihamielisesti suhtautuneena anti-kommunistina.

Elokuussa 1939 Saksa ja Neuvostoliitto sopivat lyhyiden neuvottelujen jälkeen Moskovassa Molotov-Ribbentropp sopimuksen, joka sinetöi Puolan ja Baltian maiden kohtalon.

Viro sai ensimmäisenä Baltian maana kutsun Moskovaan neuvottelemaan. Virolle esitettiin sopimusta, joka antaisi Neuvostoliitolle oikeuden pitää laivaston ja ilmavoimien tukikohtia Virossa. Esitystä säesti uhkaus ”radikaalimpien” keinojen käyttämisestä, jos siihen ei suostuttaisi. Virolla ei ollut vaihtoehtoa. Tukikohtasopimusta ei voitu hylätä, vaikka se saattoi olla hengenvaarallista maalle.

Kun Suomi Baltian maiden jälkeen sai neuvottelukutsun Moskovaan, ei siellä syntynyt sopimusta vaan Neuvostoliitto aloitti talvisodan hyökkäämällä Suomeen.

Virossa suhtautuminen talvisotaan oli kaksijakoista. Sodan alkaessa hallitus antoi puolueettomuusjulistuksen. Suomea kohtaan tunnettiin tietenkin kansan keskuudessa suurta sympatiaa ja pidettiin häpeällisenä, että Neuvostoliiton ilmavoimat käyttivät Viron tukikohtiaan Suomen pommittamiseen. Samalla hallituspiireissä katsottiin sodan osoittavan, kuinka viisaasti Viro oli menetellyt tehdessään rauhan takaavan sopimuksen Neuvostoliiton kanssa.

Talvisodan päättyminen koettiin helpotuksena Virossa. Sotatoimet Euroopassa kuitenkin jatkuivat ja laajentuivat. Huhtikuussa 1940 Saksa hyökkäsi Tanskaan ja Norjaan. Toukokuussa länsirintaman valesota päättyi, kun Saksa alkoi vyöryä Hollannin ja Belgian kautta Ranskaan. Sen jälkeen Hitler alkoi suunnitella sotaretkeään itään.

Tukikohtakauden alussa Baltian maissa oltiin olosuhteisiin nähden tyytyväisiä, koska Neuvostoliitto ei puuttunut avoimesti niiden sisäisiin asioihin. Keväällä paikalliset kommunistit kuitenkin aktivoituivat ja heidän lentolehtisissään esiintyi nyt vaatimuksia taantumushallitusten korvaamisesta ”kansanhallituksella”. Toukokuussa puna-armeijan joukkoja alettiin keskittää Baltian maiden rajoille.

Kesäkuussa Baltian maille esitettiin ultimaatumi, joissa niitä syytettiin tukikohtasopimusten rikkomisesta ja neuvostovastaisuudesta ja vaadittiin sopimuksen täyttämiseen halukkaan ja kykenevän uuden hallituksen muodostamista ja neuvostojoukoille esteetöntä pääsyä maahan niin suurin joukoin kuin se piti tarpeellisena. Baltian hallitukset torjuivat syytökset mutta alistuivat vaatimuksiin.

Viron bolshevisointi eteni nopeasti. Andrei Zhdanov saneli uuden hallituksen kokoonpanon ja uusissa vaaleissa heinäkuussa tarjolla oli vain kommunistien hyväksymiä ehdokkaita, jotka valituiksi tultuaan päättivät saman tien hakea Viron liittämistä uutena neuvostotasavaltana Neuvostoliittoon, mihin NL:n korkein neuvosto 6.8. myöntyi.

Päts, joka presidenttinä oli laitettu allekirjoittamaan nämäkin päätökset, vietiin Neuvostoliittoon. Tõnisson sai olla hetken vapaana, kunnes hänet vangittiin ja surmattiin Tallinnan vankilassa saksalaisten lähestyessä kaupunkia.

Suomessa Viron kohtaloa seurattiin huolestuneina ja voimattomina. Pelättiin Neuvostoliiton suunnittelevan kaappausta myös Suomessa käyttäen ns. ryömäläisten perustamaa Ystävyysseuraa viidentenä kolonnana. Suomen hallitus käytti kuitenkin kovia otteita opposition vaientamiseksi.

Saksa, joka oli talvisodan aikana pitäytynyt Molotov-Ribbentropp sopimuksen mukaisesti millään tavoin auttamasta Suomea, otti nyt Suomen suojelukseensa tulevana kanssasotijanaan itään suuntautuvaan operaatio Barbarossaan.

Sodan alettua Saksa valloitti nopeasti Baltian maat, mutta ei suinkaan vapauttajana vaan alistajana. Asetelma oli hyvin hankala Viron ystäville Saksan rinnalla sotivassa Suomessa.

Yksi tapa jolla Suomi auttoi virolaisia oli yli 3300 virolaisen vapaaehtoisen ottaminen Suomen armeijaan jatkosodassa Suomen Pojat-nimellä tunnettuun pataljoonaan. Virolaiset nuoret miehet hakeutuivat mieluusti Suomeen, kun vaihtoehtona oli vuodesta 1943 alkaen Saksan armeijaan joutuminen.

Käsitys, että virallinen Suomi olisi sodan jälkeen kääntänyt selkänsä ja unohtanut virolaiset ei pidä paikkaansa. Presidentti Urho Kekkonen, joka nuorempana oli kuulunut heimoaktivisteihin ja vielä sodan aikana avusti virolaispakolaisia, näki ja ymmärsi, että viron kieli ja kulttuuri säilyisivät vain Virossa asuvien virolaisten joukossa, emigrantit eivät sitä pelastaisi.

Yhteydet Viroon kulkivat Moskovan kautta ja sinne suhteita vaalinut Kekkonen ei tätä kyseenalaistanut, vaan käytti suhteita hyväksi avatakseen vähitellen virolaisille ikkunan pohjoiseen. Kun Kekkosen ajama Suomenlahden ylittävä laivaliikenne 60-luvulla käynnistyi, alkoivat suomalais-virolaiset kansalaistason kontaktit taas kukoistaa.

Erittäin suuri merkitys oli Kekkosen vierailulla Neuvosto-Viroon v.1964 ja hänen Tarton yliopiston juhlasalissa sujuvalla viron kielellä pitämällä puheellaan. Kekkonen mainitsi puheessaan virolaisten kansallisen liikkeen suurhahmot, kuten Koidulan, Kreutzwaldin ja Hurtin, sekä Kalevipoeg-eepoksen, ja nosti esiin elävistä kirjailijoista muun muassa Ellen Niitin, Jaan Krossin ja Paul-Eerik Rummon sekä tietysti Friedebert Tuglaksen.

Kekkonen puhui myös tsaarinvallan tukahduttavasta ilmapiiristä Virossa ja saksalaisten paronien virolaisia kohtaan harjoittamasta ankarasta painostuksesta, mutta tästä huolimatta toteutuneesta viron suuresta noususta kulttuurin ja tieteen kieleksi. Erityisesti kansallisten tieteiden korkea taso sai Kekkoselta kiitosta, eikä hän unohtanut urheilunkaan merkitystä.

Kuten Seppo Zetterberg on todennut: ”jos halusi – ja useimmat kuulijat näyttävät halunneen – saattoi puheen painotuksissa aistia viittauksen Neuvosto-Virossa meneillään olevaan kantaväestön neuvostolaistamiseen ja yhä huonommaksi käyvään viron kielen asemaan. Puhe levisi laajasti ihmisten tietoisuuteen, siivittyi legendaksi, vaikka sitä julkisuudessa referoitiin niukasti, eikä mainittu, että Kekkonen piti sen viroksi”.

Kun Neuvostoliitto sitten 1989 alkoi hajota, oli Suomen ulkoinen suhtautuminen tapahtumiin varovaista matalan profiilin politiikkaa, mutta käytännössä myös Suomen johto ja hallitus monin tavoin tukivat ratkaisevilla hetkillä Viron itsenäisyyden palauttamista.

Tänään meillä on ilo juhlia toistemme kanssa kahtena Euroopan Unionin jäsenyyden yhdistämänä sukulaiskansana.

11.2.2018